Salihäpeä

Olen elämässäni jos jonkin verran salilla käynyt. Ensimmäinen kosketukseni sali maailmaan tapahtui 14-vuotiaana äitini mukana. Siitä seurasi jatkumo, jolloin kävin salilla säännöllisen epäsäännöllisesti tukien muuta harrastus toimintaa. Harrastin jalkapalloa, josta seurasi luonnollinen siirtymä Amerikkalaisen jalkapallon pariin. Kuntosalilla käynti ei missään vaiheessa ollut prioriteetti listalla ykkösenä, mutta silti siellä tuli ravattua viikoittain.

(Kuvat kuntosalilta vuodelta 2011-2012).

Amerikkalaisen jalkapallon lopetettuani 18-vuotiaana pidin saliharrastuksen edelleen mukana. Ei ollut enää viikoittaisia juoksutreenejä tai myöhäisillan lajitreenejä, puhumattakaan lauantai aamutreeneistä. Jäljelle jäi siis vain salilla ravaaminen, sekä opiskelu ja työelämä.

En ole koskaan kokenut salilla käymisessä minkäänlaisia paineita, sillä se on aina ollut se sivutuote kaiken muun ohella. Minulla ei ole ollut minkäänlaisia tavoitteita kuntosali puolella treenaamisen suhteen. Kuitenkin mukaan tuli 5-vuotta sitten laihduttaminen, painon nousun myötä, mikä oli sanomattakin selvää, kun 7-jakoinen harrastuksen mukana tuoma liikunta vaihtui 2-jakoiseen silloin tällöin salilla käymiseen.

En koskaan urheillessani ollut lihava. En edes ylipainoinen – enkä myöskään laiha. Olin lihaksikas, jossa oli hyvissä määrin rasvaa. Liikuttiin, koska se tuntui hyvältä. Ei koska ajateltiin laihduttaa.

Salilla käyminen on aina tuntunut todella omalta. Ympärilläni on paljon ihmisiä, joilla on paljonkin kuntosalitaustaa, minkä takia kaikki laitteet, sekä liikkeet ja painot olivat todella hyvin hallussa. Olen myös aika itsestään ohjautuva ihminen ja se mikä kiinnostaa – on todella helppo oppia.

Painon nousun myötä salilla käyminen vaikeutui. Mukaan tulivat runsaat ylityöt ja muu elämä (Näistä myöhemmin lisää). Salilla käymiseen ei löytynyt ”aikaa” – tiedättehän. Salilla käyminen ei muutenkaan enää ollut kiva sivutuote, vaan ainoa paikka johon sain painavat luuni enää raahattua.

Lopulta oltiinkin jo siinä pisteessä, että salille mentiin vaan ajatuksella, pakko pudottaa painoa.

En ole ikinä tuntenut salilla käymisessä häpeää. Laitteet ovat vuosien varrelta minulle hyvinkin tuttuja Teljun laitteista Tehcnogymiin. Tiedän mitä teen laitteista riippumatta sekä saan luuni liikkumaan myös vapaapainojen avulla. Kanssatreenaajat salilla eivät aiheuta harmaita hiuksia, minulla soi Whitney Houston niin kovaa korvista, etten huomaa ympärilläni olevia ihmisiä, vaan keskityn täysin omaan suorittamiseen – tai näin ennen oli.

En ole koskaan elämässäni ollut näin raskaassa kunnossa (läski). Päätettyämme Ronjan kanssa aloittaa Ilonan 30-days challenge oli itselleni selvää, että salille on palattava. Treenit minun osaltani suoritetaan siellä ja aerobiset menee kotona, että ulkona.

Ensimmäistä kertaa ikinä, viime viikon tiistaina meinasin pillahtaa itkuun salilla. Tiedättehän millaisia peililuolia kuntosalit ovat. Näet itsesi 100 eri asteesta ja kulmasta, kotona kun on niin kiva pyöritellä itsensä edustavimpaan asentoon… Tunsin niin suurta häpeää ja itseinhoa, etten aikaisemmin ole kokenut.

Aloitat jalkatreenillä – joka on aina ollut vahvuutesi, on nyt heikkoutesi. Et tunne itseäsi vahvaksi, et jaksa edes ensimmäistä sarjaa loppuun. Jalat ovat aivan hapoilla, ne tärisevät, kaikki tuijottaa.

Teoriassa tiedän, ettei ketään kiinnosta. Tuolloin en tiennyt, vaan tunsin ahdistusta, häpeää.

Menin kuitenkin seuraavana päivänä uudestaan ja menen jatkossakin. Häpeän vastakohta on huhujen mukaan rakkaus. Kun rakkaus herää, luikkii häpeä tiehensä.

// Suski