Talousjargonin inspiroimana päätin lakata tukkimasta kommenteillani muiden palstoja ja naputtaa omaan – teemana avautuminen, inspiraatiot ja kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Suomi on tehoihmisten maa.

On hauskaa seurata ihmisten facebookpäivityksiä eri puolilla maailmaa: lattarit purkavat rakkauden tuskaa ja ihanuutta ”mi amor,sin ti me mata el dolor ”, jenkit ottavat kontaktia muhin ”Sarah R. might like this too”, ja mitä tekevät suomalaiset: ”juoksin 15km, nyt on hyvä olo”, ”nyt kiiltää”, ”3 peltiä mustikkapiirakkaa tehty”, ”itsetehdyt sushit, jälkkäriksi luomuacaimarjapiirakkaa” etc.  

Kasvoin kulttuurissa, jossa naisen tie miehen sydämeen vie vatsan (yms. taloustaitojen) kautta – YÄK. Ehkä siihen touhuun kehittämäni allergian vuoksi en ole viimeiseen viiteen vuoteen leiponut lähes yhtään mitään. Tein työtä, jossa jokainen minuutti piti kirjata työkoodille. Sitä mietti kehtaako käydä kahvitauolla, ja sai raivareita kun kone lakosi, eikä voinutkaan tauotta naputtaa. Joskus oli nopea, joskus hitaampi. Aina olisi kuitenkin voinut olla vielä tehokkaampi tai parempi. Jossain vaiheessa elo hamsterin pyörässä, jossa työn ultimate goal oli saada pomon pomolle seuraavaksi kesäksi uusi entistä isompi purjevene sai riittää.

Ei siinä. Suorittaminen on kivaa. Olen projekti-ihminen ja tarvitsen itse useimmiten sen grand goalin, että motivoidun yrittämään. En suosi onnen kätkemistä ja jos treenipäiväkirjan pitäminen facebookissa motivoi treenamaan, niin mikäs siinä. Välillä on kuitenkin raikasta lukea tämän tyylisiä: ”leivoin sämpylöitä ja unohdin suolan, niistä tulikin suolasia pullia” tai ”lähdin lenkille, hyydyin ensimmäiseen mäkeen, mutta en luovuta!”

Olisi mukava jos tässä maassa saisi rauhassa olla myös hidas, kompastua ja nousta uudelleen, kurkottaa taivaisiin ja kapsahtaa maahan. Ja välillä, olla vaan.