Sisarukset isolla ikäerolla

Olen äiti neljälle lapselle. Lapset ovat syntyneet vuosina 2001, 2003, 2010 ja 2020. Esikoisella ja kuopuksella on ikäeroa siis liki 19 vuotta. Ja kun katsot lasten syntymävuosia, voit todeta, että lapset on syntyneet kolmella eri vuosikymmenellä! Hassua! Olen huomannut, että lasten iso ikäero herättää ajatuksia ja mielipiteitä. Päätin avata omia ajatuksiani tähän liittyen ja vastata kysymyksiin, joita olen aiheeseen liittyen saanut

Miksi halusit tehdä lapset niin isolla ikäerolla? Miksi halusit vielä yhden lapsen?

Nämä kaksi kysymystä on helpompi niputtaa yhteen. Ensinnäkin, en malta olla tarttumatta tähän sanamuotoon; lapsia ei tehdä, lapsia saadaan. Lasten saaminen ei todellakaan ole itsestäänselvää ja jokainen lapsi on lahja. Elämä kulkee ja kuljettaa, eikä aina mene suunnitellusti. Avioeron jälkeen ajattelin, että mun lapset on nyt tässä, nämä kolme ovat ne, jotka mulle on suotu ja näin on hyvä. Mutta uusi parisuhde, jossa toisella osapuolella ei ollut lapsia, sai toisiin ajatuksiin. Ihan todella pian tuli tunne, että tämän ihmisen kanssa haluaisin jakaa vanhemmuutta ja myös suoda sen vanhemmuuden hänelle. Vauva antoi toiveesta huolimatta odottaa itseään jonkin tovin ja matkaan mahtui odotusta, kaipuuta, toivoa, pettymystä ja surua, mutta nyt vauva kuitenkin on täällä.

Miten jaksaa ”aloittaa alusta” kun muut lapset on jo niin isoja?

Tätä pohdin itse jonkin verran siinä vaiheessa kun vauvasta alettiin miehen kanssa puhua. Oikeastaan tähän kysymykseen vastaus olisi niin pitkä, että tulen tästä aiheesta ehkä kirjoittamaan kokonaan oman postauksen jossain vaiheessa, mutta vastaan lyhyesti… Olin joskus jo ihan nuorena toivonut isoa perhettä ja montaa lasta ja koin, että mun sylissä, sydämessä ja elämässä olisi vielä tilaa ja elämäntilanne oli nyt oikea. Mun kaikki lapset on ollut (ainakin pienenä 😉) tosi helppoja ja tyytyväisiä, joten en koe vauva- tai pikkulapsiarkea erityisen raskaana. Toisaalta oli myös erityisen ihanaa heittäytyä vauva-arkeen monen, sekä henkisesti, että fyysisesti, raskaan ja uuvuttavan vuoden jälkeen.

Miten isommat lapset suhtautuivat vauvaan?

Todella hyvin ja luontevasti, ihan heti vauva-uutisesta lähtien. Mahdollisesta tulevasta pikkusisaruksesta olin kaikkien lasten kanssa puhunut jo ennen raskausaikaa, koska halusin tietää mitä he asiasta ajattelisivat. Kaikki ovat ottaneet vauvan ihanasti vastaan, olleet ihastuneita ja rakastuneita ja suhtautuneet asiaan kaikin puolin positiivisesti. Kaikki sylittelevät ja silittelevät, puhuvat vauvalle kivasti ja ovat tästä kiinnostuneita ja iloitsevat vauvan olemassaolosta.

Vaikuttaako sisarussuhteeseen ikäeron lisäksi se,että vauva on isommille ”vain” velipuoli?

Itse en ole ikinä, kertaakaan, ajatellut niin, että sisarukset olisivat keskenään jotenkin eriarvoisia tai ”puolikkaita”. Mun silmissä ja ajatuksissa he ovat mun lapsia, sisaruksia, niinkuin  uskon heidän itsekin kokevan. Kaikki puhuvat pikkuveljestä, ei koskaan velipuolesta. Ehkä mun käsitys perhesuhteista on muutenkin jotenkin totuttua laajempi, koska itselleni ei olisi edes vaikeaa kuvitella perheeseeni kuuluvan jonkun, joka ei ole minulle biologisesti sukua. Ajatus adoptio- tai sijaisperhelapsesta ei olisi mulle millään tavalla mahdoton tai vieras.

Onko isosisarukset olleet mustasukkaisia?

En usko, eivät ainakaan ole kukaan mitään sen suuntaista sanoneet tai millään muullakaan tavalla näyttäneet. Enemmän ajattelen, että vauva on yhdistänyt meitä kaikkia ja isompien kanssa on yhdessä ihailtu ja hoidettu vauvaa. Pyrin kuitenkin aina olemaan kiinnostunut myös isompien asioista ja viettämään aikaa myös heidän kanssaan. Tosin isoimmat viettävät jo niin itsenäistä elämää, että ilman vauvaa näkisin heitä todennäköisesti vielä paljon vähemmän!

Onko iso ikäero herättänyt ihmetystä lähipiirissä?

Ei ainakaan isommin. Ehkä juuri se tyypillinen ajatus, että miten jaksaa aloittaa alusta vielä tässä vaiheessa, on ollut ainoa mitä on vähän ihmetelty. Kukaan ei ole kuitenkaan (kaiketi) ollut järkyttynyt tai edes mitenkään äärettömän yllättynyt. Kaikenkaikkiaan hienosti lähipiiri on suhtaunut. Toki korviini on kantautunut joidenkin muiden tahojen ihmettelyä ja arvostelua tähän meidän perhetilanteeseen liittyen, mutta ne juoruilut jätän omaan arvoonsa. En tarvitse kenenkään ulkopuolisen hyväksyntää omille valinnoilleni.

Mitä ajatuksia herättää se, kun lapsilla ei ole yhteistä lapsuusvaihetta?

Tätä olen pohtinut. Voiko sisarussuhdetta syntyä, kun toinen on jo aikuinen, kun toinen vasta syntyy? Ajattelen, että vaikka ei ole yhteisiä leikkejä, eikä myöskään ehkä yhteisiä riitoja, silti voi syntyä aito, läheinen suhde. En osaa surra tällaista asiaa. Toisaalta isojen sisarusten kautta vauvan elämässä on, ja toivottavasti jatkossakin tulee olemaan, paljon läheisiä aikuisia. Ja edes pienesti yhteinen lapsuusvaihe on vauvalla ja 10-vuotiaalla isoveljellä, vaikka ei tietysti sellaista vaihetta, jossa ehkä saisivat kunnolla yhteisiä leikkejä aikaan.

Onko isossa ikäerossa enemmän hyviä kuin huonoja puolia?

Tähän kysymykseen eri ihmisillä ja eri perheillä voisi olla hyvinkin erilaisia vastauksia, koska asiat nähdään ja koetaan eri tavoin, kukin tavallaan. Mun näkökulmasta ehdottomasti kyllä, enemmän hyviä kuin huonoja puolia. Isot on saaneet oman osansa hoivasta ja huolenpidosta aikanaan, nyt voi keskittyä vauvaan ja isoista on myös oikeasti apua. Muistan myös opiskeluajoilta erään opettajan ajatuksen siitä, että jokaisen teini-ikäisen perheeseen pitäisi syntyä vauva. Vauva, joka toisi elämään iloa, positiivisuutta, luvan olla pehmeä ja antaa luvan heittäytyä takaisin lapsen maailmaan. Vauvat ja teini-ikä on itseasiassa mielestäni ihan oikeasti hyvä yhdistelmä.

Onko surullista ”iltatähdelle”, että saa viettää vanhempien kanssa vähemmän aikaa kuin isommat lapset?

Vaikea kysymys. En jotenkin osaa ajatella asiaa näin. En halua nähdä tätä sellaisena kilpailutilanteena, jossa joku saa pitää äidin ehkä 50 vuotta ja toinen 30 vuotta… En usko, että lapsetkaan ajattelevat asiaa tällä tavoin? Tähän olisi mielenkiintoista kuulla vastaus joltain jo aikuiselta ”iltatähdeltä”.

Miten voi luottaa siihen, että nuorimmainen pärjää ja selviää jos vanhemmille tapahtuu jotain?

Mun mielestä tämä kysymys ja sen pohdinta on sama kaikille, joille syntyy vauva, iästä ja sisarusten ikäerosta riippumatta.   Kukaan ei koskaan voi tietää mitä elämä tuo tullessaan ja paljonko kenelläkin on aikaa jäljellä. Muutama vuosi sitten meidän lähipiirissä pienet lapset menettivät äitinsä täysin yllättäen. Varsinkin tuon tapahtuman myötä olen alkanut ajatella, että koskaan ei tiedä mitä edessä on ja sen pelossa mitä voi kenties tapahtua, ei voi elää. Pitää elää tätä hetkeä, nauttia siitä mistä milloinkin voi. Lisäksi ajattelen, että tässä ne isot sisarukset on myös kullanarvoisia, jakamassa elämää, jos esimerkiksi minulle tapahtuisi jotain.

Harmittaako se kun ympäriltä on jo lähtenyt sukulaisia, jotka eivät ole ehtineet nähdä nuorimmasta?

Vastaan tähän, että kyllä. Mun  mummu kuoli kun odotin tätä nuorimmaista ja se suretti ja surettaa mua edelleen, että mummu ei ehtinyt nähdä vauvaa. Erityisesti olisin halunnut, että mummu olisi saanut tietää, että vauva sai yhdeksi nimekseen mulle niin rakkaan, jo aiemmin edesmenneen, papan nimen. Harnittaa, että nuorimmainen ei saa tuntea sellaisia ihmisiä, jotka ovat olleet isommille äärettömän tärkeitä ja läheisiä. Mutta ajattelen, että tämäkään asia ei edes suoranaisesti liity isoon ikäeroon tai siihen, että on saanut lapsia vanhemmalla iällä. Kuten jo aikaisemmin totesin, ikinä ei tiedä kenen vuoro on lähteä ja koska.

Kuinka paljon vauva sitoo? Jääkö aikaa isojen lasten tarpeisiin, tukemiseen vai jäävätkö he jostain paitsi?

Vauva sitoo paljon, ensimmäiset kuukaudet  eletään kuitenkin joka tapauksessa vauvan ehdoilla. Tässäkin on tietysti perhekohtaisia eroja, paljonkin. Tähän sitovuuteen vaikuttaa monet asiat, esimerkiksi; kuinka paljon isä osallistuu, onko vauva vaan äidin vastuulla, löytyykö lähipiiristä apua, kuinka vaativa vauva on jne.  Jotenkin näen tämän niin, että enemmän aikaa jää isoille sisaruksille silloin kun ikäero on suuri. Hoidettavana on vaan vauva, koska isot pärjäävät jo itsenäisesti. Enemmän mietin näitä riittämättömyyden tunteita silloin kun ensimmäinen ja toinen lapsista olivat pieniä, heillä ikäeroa on vuosi ja yhdeksän kuukautta. Se oli rankin vaihe. Kolmannen syntyessä isommat lapset olivat 6 ja 8 -vuotiaita ja silloinkin elämä vauvan kanssa tuntui ihanan helpolta!

Miltä se mahtaa tuntua kun vuosien jälkeen on pieni lapsi talossa?

Ihanalta!! Vauva tuo taloon eloa ja iloa, vauvan kasvua ja touhuja ei väsy seuraamaan ja hän tuo aitoudellaan ja vilpittömyydellään paljon hyvää mukanaan. Välillä väsyttää, mutta senkin kestää, kun tietää ettei tätä heräilyä iänkaiken jatku. Vauvan myötä talossa on aina joku, joka ilahtuu nähdessään sun naaman! 😄

Perhe Oma elämä Lapset Vanhemmuus

Viisi kuukautta vauvaelämää takana!

Vauva 10 päivän ikäisenä ❤

Viisi kuukautta sitten hänet synnytin ja nyt hän on jo iso poika. Aika kuluu uskomatonta vauhtia nyt kun hän on täällä. Koko raskausajan aika suorastaan mateli ja loputtoman pitkät päivät seurasivat toisiaan. Nyt päivät kiitävät ohi kuin pikajuna ja koko ajan tuntuu vaan olevan uusi maanantai ja uusi viikko. Jokaisesta päivästä olen nauttinut ja on ollut mahtavaa kokea vauva-arki uudestaan monen vuoden tauon jälkeen. Tällä kertaa vielä viisaampana, valmiimpana ja rennompaa kuin aikaisemmin. Vaikka jokaisen lapsen kohdalla olen kyllä vauva-ajasta osannut nauttia!

Hän ihmettelee itsekin miten voi olla jo viisi kuukautta vanha!

Veikko on ollut äärettömän helppo ja ihana vauva. Hän ei turhia itke ja kitise, vaan möllöttelee enimmäkseen tyytyväisenä. Hän nukkuu hyvin ja osaa nukahtaa itsenäisesti. Tosin tuossa kesäkuun helteistä alkoi sellainen parin viikon ajanjakso, jolloin Veikko oli hereillä joka yö pari tuntia, yleensä klo 4-6 aamuyöstä. Tuolloinkaan hän ei vaatinut mitään palvelua, iloisena möyrysi sängyssään ja jutteli kuulumisia… Onneksi kuitenkin tällä hetkellä yön valvomiset on takanapäin ja taas keskitytään nukkumiseen. Esimerkiksi eilen illalla Veikko laitettiin yöunille klo 19.30, hän heräsi syömään 04.15 ja nukkui vielä kuuteen asti. Veikon aamut alkavat pääsääntöisesti 7 aikaan. Ja tuohon aikaan on ihan sopivaa minullekin herätä, kun yöt nukutaan hyvin.

Nukkuminen on tärkeää!

Veikko on elellyt pelkästään tissimaidolla, mutta eilen meidän täysimetys päättyi lusikalliseen bataattia (imetys ei siis päättynyt, mutta nyt mukaan astuu pikkuhiljaa myös kiinteät ruuat) Bataatti kelpasi! Paitsi ihan vähän piti irvistää, koska olihan se nyt vähän eri makuista kuin maito, mutta ilmeisesti jatkoon meni kuitenkin. Olisin halunnut jatkaa täysimetyksellä puolivuotiaaksi, mutta kohonnut allergiariski sai kuitenkin toisiin ajatuksiin. Eli nyt viiden kuukauden iässä päätettiin sitten aloittaa ruokakokeilut, koska tänä päivänä suositellaan ennemmin siedätystä, kuin ruoka-aineiden välttämistä.

Imetystuokiot on han parhaita yhdessäolohetkiä 😍

Veikko osaa kääntyä, kieriä, jonkin verran ryömiä (tai jollain tavalla möngertää eteenpäin), tunnistaa oman nimensä, kuuntelee ja seuraa tarkasti mitä ympärillä tapahtuu ja on ihanan seurallinen poika. Hän on iloinen, hauska ja omaa selvästi hyvän huumorintajun (äitiinsä tullut). Hän juttelee ja innostuu kun hänelle jutellaan. Hän tunnistaa tutut kasvot ja katselee vieraita hetken aikaa mieluusti tutun sylin turvissa. Hän on myös herkkä poika, joka säikähtää välillä kovastikin outoja ääniä tai yllättäviä tilanteita. Nopeasti päästään kuitenkin säikähdyksistä ylikin.

Äidin kanssa on kiva hassutella!

Koitan pitää kiinni rutiineista, en orjallisesti, mutta melko tiukasti kuitenkin. Lastensuojelun parissa töitä tehneenä ajattelen rutiinien olevan äärettömän tärkeitä ja luovan lapselle tärkeää perusturvallisuuden tunnetta. Lapsi tietää mitä milloinkin tapahtuu ja osaa itsekin ennakoida päivän tapahtumia jo tosi pienestä. Lastensuojelun piirissä olevilta lapsilta puuttuu elämästä usein (ei siis todellakaan kaikilta, mutta monelta!) juuri ne tutut ja turvalliset rutiinit, jotka jo itsessään toisivat elämään rauhaa ja järjestystä. Toisaalta, silloin kun rutiinit ovat kunnossa, lapsi kestää hyvin pienet vaihtelutkin. Rutiinien lisäksi minulle on tärkeää viettää paljon aikaa ja kommunikoida vauvan kanssa, koska tiedän varhaisen vuorovaikutuksen ja kiintymyssuhteen muodostumisen tärkeyden ja merkityksen. Kaikki se hyvä mitä tehdään nyt, kantaa hedelmää pitkälle tulevaisuuteen. Ja mikä voikaan olla parempaa kuin vauvan kanssa touhuilu 😍 Me lauletaan, lorutellaan, leikitään ja sylitellään paljon. Ja nauretaan, otetaan tää elämä haltuun ilon kautta! Mutta hän kuitenkin viihtyy myös yksinään ja ilman sen kummempia virikkeitä, mikä sekin on tärkeää. Itselleni ihan nou nou -ajatus on sitteri telkkarin eteen, jotta vauva viihtyy. Siihen en pysty. Eikä meillä ole edes sitteriä, ei olla koettu tarvetta hankkia. Ja vauvat ei tarvitse telkkaria.

En tällä hetkellä juurikaan koe tarvitsevani omaa aikaa, vaan mulle riittää ne hetket kun Veikko touhuilee isänsä kanssa tai on isovanhempien kanssa vaunulenkillä ja minä saan puuhailla omia juttujani tai olla puuhailematta mitään. Mulle olisi ihan mahdoton ajatus jättää vauva hoitoon ja lähteä esimerkiksi viihteelle. En pysty, enkä halua. En ole halunnut yhdenkään lapseni vauvavuotena. Enkä halua vauvaa muutenkaan jättää kenellekään hoitoon juuri ollenkaan, eikä ole kysymys siitä ettenkö luottaisi, en vaan halua. Sitä en laske hoitoon jättämiseksi jos hän on isänsä kanssa, koska isä on vanhempi siinä missä minäkin ja Veikolle yhtä läheinen. Veikko on ollut isovanhemmilla pari kertaa lyhyen ajan ja silloinkaan en osaa keskittyä mihinkään, vaikka tiedän ettei hänellä ole mitään hätää. Nämä ovat siis MINUN ajatuksia ja tuntemuksia, eikä ole tarkoitettu arvostelemaan kenenkään muun vanhemmuutta. Tiedän jo entuudestaan miten nopeasti tämä ensimmäinen vuosi sujahtaa ohi, enkä halua hukata siitä mitään turhaan. Omaa aikaa kaipailen enemmän sitten kun vauvasta tulee taapero, joka ehtii häistä läksiäisiin ja kaikkea siltä väliltä silmänräpäyksessä. Onneksi siihen on vielä hetki, vaikka toisaalta tämä aika sen pikajunan lailla kiiruhtaakin…

Myös iskän kanssa on ihanaa ❤ Ja iskä on ollut täysillä mukana vauvanhoidossa, joka on mahtavaa.

Onneksi vauvavuotta on vielä reilusti jäljellä ja saadaan nauttia toisistamme, verkkaisista päivistä, kiireettömistä aamuista ja ihmetellä kaikkea ympärillä olevaa ja tapahtuvaa ❤ Ja yhdessä unelmoida tulevasta!

Perhe Lapset Vanhemmuus