Terveisiä Kreikasta 2016

Huhtikuu 2016.

Rakas äiti,

Aamulla kello kahdeksan sulloudun pakuun kuuden kreikkalaisen kanssa. Joukossa on muutama tulkki, autonkuljettaja, toinen vapaaehtoinen itseni lisäksi ja sosiaalityöntekijöitä. Palkalliset työntekijät tienaavat 20 euroa yhdeksäntunnin työpäivästä. Näkyy talouskriisi sittenkin täällä, aiemmin olisi kuulemma tienannut 50 euroa yhdestä päivästä.

Matkalla leirille saan kuulla, että juuri tänään joukko ulkomaalaisia toimittajia yrittää marssia läpi Makedonian ja Kreikan rajan. Kukaan ei tiedä, miten tämä äkillinen mielenosoitus tulee vaikuttamaan leiriin ja sen asukkaisiin, joten tunnelma on jännittynyt, ja saan ohjeita mitä tehdä, jos tilanne kärjistyy. ”Paku jätetään tänne ja ensisijaisesti yritetään päästä autoon, jos on lähdettävä. Jos sinne meno kuitenkaan ei onnistu, niin kymmenen minuutin kävelymatkan päässä on kylä jonne pitää mennä suojaan.” Toinen vapaaehtoistyöntekijä huikkaa: ”Eli tuohon suuntaan sitten vaan juokset!” Kun pääsemme perille leiriin, en oikein tiedä mitä odottaa. Itse leiri ei ole niin kaoottinen kuin mitä olin ajatellut. Ehkä se johtuu siitä, että aurinko paistaa ja vastassa on hymyileviä kasvoja. Uutisista saa aina niin vääristyneen kuvan, paikanpäällä asiat harvoin siten, kuin mitä etukäteen on odottanut.

Silti perillä odottava näky on surullinen. Telttoja ympäriinsä, joistain oviaukosta törröttää jalkapari, lapset juoksevat ympäriinsä ja tuoksut tuovat mieleen Ghanan kadut. Saapuessamme päivä on vasta lähdössä käyntiin eikä ihmisiä vielä näy paljon. Aamupäivä menee lähinnä odotellessa, että tapahtuuko jotain vai ei. Lasten leikkiin tarkoitettua telttaa ei voida avata, koska jos mielenosoitus kärjistyy, lapset voivat eksyä vanhemmistaan. Kuulemme tarinoita lapsista, jotka ovat jo eksyneet vanhemmistaan: joutuneet eri veneeseen lähtiessään kotimaastaan ja ajautuneet eri pakolaisleireihin ympäri Kreikkaa. Tai miten lapset ovat lähteneet isänsä perässä Eurooppaan ja matkustavat nyt yksin, nuoret pojat lähinnä. Toisesta pakolaisaallosta 60 prosenttia on lapsia ja naisia. Miehet ovat menneet edeltä Eurooppaan ja nyt perhe tulee perässä. Tällä hetkellä vain ihan mieletön määrä ihmisiä on jumissa Kreikassa rajojen sulkemisen takia.

Millainen päivä oikeasti on, miltä tuntui? Mulla oli älyttömän hauskaa. Tutustuin niin moneen lapseen, leikin typeriä läpsytyspelejä niin, että käsiin sattuu, opettelin arabiankielisiä sanoja, piirsin ja muovailin lasten kanssa. Voi, sitä hymyjen määrää!

Mutta kontrasti on silti hurja. On vaikea olla samaan aikaan läsnä lasten kanssa ja ajatella, että voi apua, nämä ihmiset oikeasti asuvat täällä. Ovat jumissa. Päivää ennen kuin tulin, niin leirissä oli syntynyt vauva, sairaalaan ei ehditty. Ajatus siitä tuntuu hurjalta, koska leiri ympäristönä on niin karu paikka, mutta toisaalta, niin kuin yksi sosiaalityöntekijöitä totesikin, niin äidillä todennäköisesti oli paremmat puitteet synnyttää leirissä kuin omassa kotimaassaan tällä hetkellä.

Eihän ihmisillä siellä leirillä oikeasti ole mitään. Yhdessä laukussa koko elämä. Kaikki kynät ja muovailuvahat mitä lapsille leikkiteltassa jaettaan, katoavat taskuihin. Osalla kasvoista paistaa vielä toivo, monet näyttävät vaipuneen niin syvälle omiin ajatuksiinsa, että on vaikea tietää, onko uskoa parempaan huomiseen enää jäljellä. Viime viikolla Idomenista siirtyi satoja pakolaisia muille Kreikan pakolaisleireille, pois rajan tuntumasta. Ihmiset haluavat elää vähän inhimillisemmin, poissa suurimmasta pakolaisleiristä. Samalla se kertoo myös siitä, että ihmiset eivät usko rajojen aukeavan ihan heti.

Kahdeksan tunnin jälkeen istun taas pakussa matkalla Thessalonikiin. Miehet polttavat autossa sisällä, yrittävät puhallella savuja ulos ikkunasta vaikka sanon, ettei savu haittaa. Väsyttää ja räkä on mustaa; leirillä poltellaan jatkuvasti roskia nuotioissa ja ilma oli sumea savusta. Paluu kaupunkiin tuntuu vähän epätodelliselta, yhtäkkiä ympärillä on kaikkea. Vain tunnin ajomatkan päässä todellisuus on niin erilainen.

Kävelen kotiin toisen vapaaehtoistyöntekijän kanssa, joka kysyy aionko mennä uudestaan. Selitän, että juu, koska minulla on liikaa vapaa-aikaa koska pakollisia koulutunteja ei ole ja haluan tehdä jotain. Kreikkalainen vapaaehtoinen on ollut itse leirillä jo useamman kerran, muttei tiedä, haluaako enää mennä. Hän sanoo, että ensimmäiset kerrat olivat hyviä, mutta sen jälkeen tuntuu, ettei leirillä enää voi oikein tehdä mitään. Pystyn kuvittelemaan tunteen, 30 neliömetriä 150 lapselle ei ole enää inhimillistä. Itse päätän mennä uudelleen ensi viikolla ja toivottavasti sen jälkeenkin.

Seuraavana päivänä tapaan tytön, joka kertoo minulle ilmaisesta arabiankielen kurssista ja yhdessä suunnittelemme miten voisimme järjestää lapsille jumppatuokion leirin laidalla.

Rakkaudella,

Vilmiina