Rakas ystävä,

Syksy on saapunut. Vietit ihanan kesän – kuukausia seikkailua, aikaisia aamuja, myöhäisiä iltoja ja vapauden villiä tunnetta. Tiedän, että nuo kuukaudet ja kesän valo auttoivat peittämään alleen huolen ja murheen. Unohtamaan ja päästämään irti.

Kesän kepeys päättyi kuitenkin siihen aamuun, kun herätyskello soi ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen ja jalkaan joutui survomaan varpaat peittävät kengät. Joinain vuosina syksy kolahtaa entistä kipeämmin mutta joka vuosi syksystä selvitään.

Tässä ohjeeni syksystä selviämiseen: Katso, kokoa ja kerää.

Aivan ensimmäisenä on okei märehtiä yksi ilta tai viikko mennyttä, taaksejäänyttä kesää. Katso valokuvat läpi ja kirjoita kesäystäville postikortteja. Kokoa kesämuistosi riviin ikkunalaudalle. Kerää kimppu tuoreita kesäkukkia ja yrttejä muistuttamaan kesästä ja toisaalta syksyn tulosta, kun kukat kuivuvat kauniisti nipussa. Ehkä lopuksi nautit haikean lasillisen valkoviiniä hyvästiksi ikimuistoiselle kesälle. Teatraalisuus on sallittua.

Hyvästien sanominen kesälle ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kesästä olisi täysin luovuttava: Pue kesämekkosi farkkujen kanssa ja yhdistä villapaitaan sandaalit. Koska vietit juuri kuukauden kesämökillä pesten hiukset kerran viikossa palasaippualla ja unohtaen meikkipussisi kotiin, ei arjen alettua ole kiirettä kaivaa ripsiväriä esiin.

Kokoamisen ja keräämisen lisäksi tiedän toisenkin neuvon: Ennen kaikkea rohkeutta ystäväni. Kun kesä on saanut sielun hykertelemään, on syksyä usein lähestyttävä päättäväisen tomerasti pilke silmäkulmassa, jättäen turhan mutta tutun melankolisuuden odottamaan kevättä. Tästä muistutuksena ajattelen isoäitiäni, joka ennen konserttiin lähtöä pesi tukkansa ja luuli levittäneensä päähänsä hiusnaamion. Todellisuudessa hän oli juuri hieronut hiuksiinsa varvasvoidetta. Tukasta tuli kaikkea muuta paitsi puhtaan näköinen, mutta ennen konserttiin lähtöä ei ollut aikaa uuteen pesu-urakkaan. Niinpä isoäitini varvasvoide tukassaan, lähti jakkuun pukeutuneena konserttia kuuntelemaan ja oli viis veisaamatta.

Jos siis pimenevät illat, viilenevät päivät ja arkirutiinit eivät sinuakaan miellytä, niin ei hätää. Syksy tempaisee mukaansa ja joukkoon saa liittyä rähmäisenä ja repaleisena. Ensin opetellaan selviytymään ja sitten myöhemmin ehkä tykkäämään.

Rakkaudella,

Vilmiina

Heippa sinä,

Kello on lähempänä keskiyötä ja itkeä vollotan kolmen italialaismiehen solun keittiössä. Olin juonut muutaman liian suuren kaljan ja siitä seurasi hyvästi-itkut. Itkut kuluneesta puolesta vuodesta, sen tuoksuista, hymyistä ja viehätyksestä. Itkuralliani vierestä seurannut italialaismies luuli, että itkin pojan perään. Ärsytti, koska itkin kokonaisen maailman.

Toisen kerran kotiinpaluu heittäytyi märkänä rättinä syliini, kun palasin kotiin Ghanasta. Trooppiset yöt vaihtuivat maaliskuun loskaan yhdessä yössä. Heräsin ensimmäisenä aamuna lapsuudenhuoneestani ja kaikkialla oli ahdistavan hiljaista. Kukko ei enää kiekunut öisin. Olin jatkuvasti kylmissäni ja saunoin aamuisin. Keväinen maisema oli niin harmaa ja väritön, että itseäni kuvotti. Kaipasin ihmisiä, hellettä ja kaikkea sitä naurua.

Kotiinpaluu tuntuu sydänsurulta. Edeltäneet kuukaudet jäävät taa, eikä kukaan saa tietää millaista se oli. Edessä on paluu takaisin omaan maailmaan ja sen väreihin, tuoksuihin, ääniin ja todellisuuteen.

En tunne helposti ikävää mutta kaipaan lähes päivittäin. Kun kävelen kadulla ja yhtäkkiä haistan tuoksun, joka heittää minut takaisin Kreikan rannoille. Tai kun olen missä vain meren äärellä ja voin sulkea silmäni ja yhtäkkiä istunkin saaristossa kesämökkimme laiturilla. Keväinen kuivunut suo Suomessa tuoksuu samalta kuin Ghanassa silloin, kun aurinko on juuri painautunut horisontin taa, mutta pimeys ei ole vielä laskeutunut.

Kotiinpaluu on raadollista. Varsinkin silloin kun kaikki on samaa kuin lähtiessäsi mutta sisälläsi kannat tapaamiesi ihmisten nauruja ja suruja. Ne ovat kuin kiiltomatoja, jotka säihkyvät ja loistavat rintasi alla pienissä lasipurkeissa, kun seuraat kaikkea tuttua. Säihkyvät niin, että kaipaat ja rutistut, vaikkei sitä kukaan huomaa. Iltaisin pimeässä availet purkkeja ja annat rakkaiden naurujen soljua.

Pian koittaa kotiinlähdön aika jälleen. Kesä uudessa kodissa on tullut päätökseensä. Jään kaipaamaan sitä, miten vieraat ihmiset aina julkisilla paikoilla tervehtivät ja miten viereisen kylän maatilalta voi hakea onnellisten kanojen munia. Tulen myös kaipaamaan sitä, miten aurinko laskee kukkuloiden taa ja miten raikkaalta ilma tuoksuu.

Ja sitä, miten me olimme me.

Haikein terveisin,

Vilmiina