Kirje merikapteenille
Carola Rackete,
Taidat olla juuri sitä, mitä maailma juuri nyt kaipaa. Totesit jossain lukemassani haastattelussa, miten et ole puhuja vaan tekijä. Hyvästä tahdosta puhumisen sijaan olit valmis ottamaan vastuun ja toimimaan. Olet merikapteeni, joka otti laivaansa ne 40 turvapaikanhakijaa, joita kukaan ei halunnut.
Olet ihminen, joka tekee sen minkä tietää oikeaksi, seurauksista huolimatta. Saapuessasi Italian satamaan jouduit pidätetyksi ihmiskaupasta.
Luen juuri pakolaisuutta käsittelevää kirjaa, joka muistutti siitä, miten toisen maailmansodan aikana ihmisiä piilottaneita ja salakuljettaneita ihmisiä pidettiin jälkeenpäin sankareina. Sinua Rackete, on jo tituleerattu siirtolaisten sankariksi.
Itse olen aina saanut liikkua vapaasti. Muistan, miten ensimmäistä kertaa Ghanassa vieraillessani monet paikallisista haaveilivat elämästä Euroopassa. Ja miten oma reaktioni siihen oli voi ei älkää, täällä teillä kaikki on rennompaa. Ghanassa arkea värittää käsittämätön ilo ja huolettomuus. Sellainen, jonka säilyttäminen kylmässä Pohjolassa tuntuu mahdottomalta tehtävältä.
Mutta eihän itselläni ollut varaa ajatella noin – minulla oli mahdollisuus matkustaa ja tutkia paikkoja. Ja kun usein lähtemisen taustalla on puhdas pakko – ei seikkailunhalu.
En halua asua Euroopassa, jossa käpristytään sisäänpäin. Olen Rackete samaa mieltä kanssasi siitä, ettei Euroopan maahanmuuttopolitiikka tällaisenaan toimi. Vuonna 2016 pakolaisleirillä Kreikassa vietin muutaman päivän alaikäisinä matkustaneiden poikien kanssa. Olen tuolloin kirjoittanut päivästä näin:
Päivään kuului taas paljon naurua ja pelleilyä. Mutta kun istuin autoon ja lähdin takaisin kaupunkiin, teki mieli itkeä. Pojat olivat iältään 11-17-vuotiaita. Ihan junnuja. He olivat lähteneet karkuun jotain, mitä ei voi käsittää ja tällä kertaa tarinat tulivat paljon todemmiksi. Osa pojista näytti siltä kuin olisivat tulleet sotatantereelta; yhdeltä puuttui silmä, toisella oli kasvoissa valtava arpi. Yhdellä pojista oli jalka murtunut, kun hän oli yrittänyt ylittää Makedonian rajaa ja puhkesikin mellakka. Pelasin pitkään peukkupainia yhden pojan kanssa, jonka täytyi olla iältään alle 12-vuotias. Aina voittaessaan poika hihkaisi, nauroi ja halasi, kaipasi niin selvästi läheisyyttä. En voinut työntää ajatusta siitä syrjään, että poika niin tarvitsisi äitiään.
Onneksi paikallinen järjestö on ottanut pojat huostaansa ja pitää heistä huolen. On joku, joka katsoo perään, muistuttaa laittaman sukat lenkkareihin, tarjoaa ruokaa ja selvittää poikien välisiä riitoja. Koska tuntuu siltä, että suurin osa Euroopasta juuri nyt katsoo muualle.”
Mietin sitä sunnuntaiaamua viime keväänä, kun istuin kotona lukemassa lehteä ja näin otsikon: ”Kreikassa ja Turkissa levisi valeuutisia rajojen avautumisesta, yli 1000 siirtolaista yritti rynnätä kohti pohjoista”. Jutussa mainittiin, miten Kreikassa pakolaisleireillä edelleen asuu kymmeniätuhansia siirtolaisia ja pakolaisia, jotka saapuivat maahan vuosien 2015 ja 2016 aikana.
Olin ja olen edelleen, järkyttynyt ja vihainen: miten on mahdollista, että asiaa ei vielä olla hoidettu – miten on mahdollista, etten tiennyt tilanteen olevan edelleen niin järkyttävä. Ja sitten tuli suru – miten moni niistä ihmisistä, jotka tapasin leirillä kolme vuotta sitten ovat siellä edelleen jumissa.
Kolmessa vuodessa olen valmistunut kandiksi, aloittanut maisteriopinnot, rakastunut, muuttanut yksi toistaan mukavampaan asuntoon, nostanut tukia, kokeillut erilaisia työpaikkoja, elänyt valtiolle velaksi, matkustellut, nähnyt uskomattomia paikkoja, mennyt elämässä eteenpäin. Miettinyt mitä voisin tehdä seuraavaksi, miten toteuttaa itseni, miten valita kivoista vaihtoehdoista paras.
Mitä tapahtuu ihmiselle, joka on kolme, neljä vuotta jumissa? Kun viikot muuttuvat kuukausiksi ja kuukaudet vuosiksi. Niille, jotka vain odottavat.
Muistan pakolaisleiriltä pojan, 12-vuotiaan, joka odotti pääsyä Saksaan tätinsä luo. Hän oli matkustanut yksin, joko perhe ei pystynyt lähtemään mukaan tai perhettä ei enää ollut. Muistan pitäneeni sylissä 9 kuukautista lasta ja muistan lapsen aurinkoiset silmät ja sen, miten jouduin antamaan vauvan tämän 5-vuotiaalle siskolle, kun poliisit avasit vieressä kyynelkaasun rajalla syttyneen mellakan vuoksi. Jätimme lapset pakolaisleiriin ja vuoromme loppui siltä päivältä. Kyynelkaasu valui hitaasti koko leirin ylle.
Joten parahin Rackete, kiitos. Kiitos siitä, että kun koko koneisto on jumissa, sinä toimit etkä vain seuraa vierestä kädettömänä.
Ja toivokaamme, että ne 40 ihmistä laivassasi todella löytävät paremman huomisen ja toivon.
Terveisin,
Vilmiina