Kotiinpaluusta ja kaipauksesta

Heippa sinä,

 

Kello on lähempänä keskiyötä ja itkeä vollotan kolmen italialaismiehen solun keittiössä. Olin juonut muutaman liian suuren kaljan ja siitä seurasi hyvästi-itkut. Itkut kuluneesta puolesta vuodesta, sen tuoksuista, hymyistä ja viehätyksestä. Itkuralliani vierestä seurannut italialaismies luuli, että itkin pojan perään. Ärsytti, koska itkin kokonaisen maailman.

Toisen kerran kotiinpaluu heittäytyi märkänä rättinä syliini, kun palasin kotiin Ghanasta. Trooppiset yöt vaihtuivat maaliskuun loskaan yhdessä yössä. Heräsin ensimmäisenä aamuna lapsuudenhuoneestani ja kaikkialla oli ahdistavan hiljaista. Kukko ei enää kiekunut öisin. Olin jatkuvasti kylmissäni ja saunoin aamuisin. Keväinen maisema oli niin harmaa ja väritön, että itseäni kuvotti. Kaipasin ihmisiä, hellettä ja kaikkea sitä naurua.

Matkamuistot kaipausta hellittämässä.

Kotiinpaluu tuntuu sydänsurulta. Edeltäneet kuukaudet jäävät taa, eikä kukaan saa tietää millaista se oli. Edessä on paluu takaisin omaan maailmaan ja sen väreihin, tuoksuihin, ääniin ja todellisuuteen.

En tunne helposti ikävää mutta kaipaan lähes päivittäin. Kun kävelen kadulla ja yhtäkkiä haistan tuoksun, joka heittää minut takaisin Kreikan rannoille. Tai kun olen missä vain meren äärellä ja voin sulkea silmäni ja yhtäkkiä istunkin saaristossa kesämökkimme laiturilla. Keväinen kuivunut suo Suomessa tuoksuu samalta kuin Ghanassa silloin, kun aurinko on juuri painautunut horisontin taa, mutta pimeys ei ole vielä laskeutunut.

Kotiinpaluu on raadollista. Varsinkin silloin kun kaikki on samaa kuin lähtiessäsi mutta sisälläsi kannat tapaamiesi ihmisten nauruja ja suruja. Ne ovat kuin kiiltomatoja, jotka säihkyvät ja loistavat rintasi alla pienissä lasipurkeissa, kun seuraat kaikkea tuttua. Säihkyvät niin, että kaipaat ja rutistut, vaikkei sitä kukaan huomaa. Iltaisin pimeässä availet purkkeja ja annat rakkaiden naurujen soljua.

Pian koittaa kotiinlähdön aika jälleen. Kesä uudessa kodissa on tullut päätökseensä. Jään kaipaamaan sitä, miten vieraat ihmiset aina julkisilla paikoilla tervehtivät ja miten viereisen kylän maatilalta voi hakea onnellisten kanojen munia. Tulen myös kaipaamaan sitä, miten aurinko laskee kukkuloiden taa ja miten raikkaalta ilma tuoksuu.

Ja sitä, miten me olimme me.

 

Haikein terveisin,

Vilmiina

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *