Viime päivinä monissa blogeissa on pyörinyt paljastuksia kulloisenkin bloggaajan elämästä ja teoista. Ajattelin vähän törkätä lusikkaa soppaan ja kertoa sen, mitä kehtaan itsestäni myöntää. En uskaltanut lähteä rajaamaan touhua lupaamalla X määrää paljastuksia, sillä itsekään en vielä tiedä, mitä kaikkea arvaan kirjoittaa. Tällaisen kirjoittaminen on kovin vaikeaa, koska kerron aika avoimesti joka paikassa kaikenlaista enkä oikein tiedä, mitkä näin ollen siis lasketaan paljastuksiksi.

Vietän iltani alasti sohvalla.

Kunhan tiedän, ettei enää tänään tarvitse mennä mihinkään, vedän vaatteet pois ja rysähdän sohvalle. Toisinaan saatan tehdä sen heti kahdeksan pintaan, joten joskus joudun tämän asian kanssa vielä ongelmiin. Meillä on lähellä asuvia kavereita ja sukulaisia paljon, ja kaikki tykkäävät harrastaa yllätysvierailuja kuten itsekin harrastamme. On se sitten hienoa röhnöttää haarat levällään sohvalla, kun anoppi piipahtaa iltakahville!

Hukkaan aina kaiken.

Kliseinen ”jos pää ei olisi kiinni hartioissa, hukkaisin sen”-sanonta pitää kohdallani valitettavasti täysin paikkansa. Ihmettelen, miten en ole hukannut vuosien varrella lapsiani tai oppilaitani, sillä lähes kaikki muu onkin ollut usein kadoksissa. Unohtelu menee samaan kategoriaan, ja unohdan matkalla keittiöstä vessaan, että mitä olinkaan menossa vessaan tekemään.

Inhoan astianpesukoneen tyhjentämistä.

En väitä nauttivani mistään muustakaan kotityöstä, mutta aijjumalauta astianpesukoneen tyhjentäminen raastaa hermoja. Meillä se onkin sanattomasta sopimuksesta siirtynyt poikaystävän kontolle. Yli kaiken tykkään kuitenkin pyykkihuollosta. Se jos mikä rentouttaa.

Mustapäiden nyppiminen on intohimoni.

Myös korvavaikun poistaminen tuottaa suurta henkistä tyydytystä, ja katselen aiheisiin liityviä videoita Youtubesta lähipiirin mielestä liiankin suurella mielenkiinnolla. Vietämme usein poikaystäväni kanssa mukavaa yhteistä laatuaikaa puhdistaen hänen selkäänsä epäpuhtauksista.

Puhelimessa puhuminen on vaikeaa.

Ei siis tuttujen kanssa, sillä ne puhelut saattavat venähtää parituntisiksi helpostikin, mutta vihaan vieraille soittamista ja vastaamista. En tiedä, mistä kammoni on peräisin, mutta syytän tästäkin paniikkihäiriötä. 

Pornosuosikkini on karvainen setämieshomorynkytys.

Älkääkä vain kysykö, miksi. Olen koukussa äijähomopornoon; kunnon karvaiset karjut toistensa kimpussa on jotain suunnattoman kiihottavaa. Ehkä se on riittävän kaukana omasta seksielämästäni, joten pääsen sen avulla paineettomasti irtautumaan arjestani.

Olen hyvä käyttämään rahaa.

Ja todella huono säästämään. Ainoa edes jotenkin toimiva ratkaisu tähän mennessä on ollut suoraan omalle ja lasteni säästötileille menevä kuukausittainen summa. Koen suunnatonta tyydytystä nähdessäni säästötilien karttuvan, mutta miksi ihmeessä se säästäminen on silti niin kamalan vaikeaa.

Seitsemän niitä nyt kaikenkaikkiaan sitten kertyi. Mielestäni en oikein paljastanut mitään erityisen erikoista, mutta jotain kuitenkin. Näissä on vaan aina haasteena se, että haluaisin oikeita salaisuuksia julki ja niitä on omasta elämästä kovin vaikea keksiä. Ehkä ensi kerralla paljastelunhaluissani käännyn juoruihmisten puoleen – eiköhän heiltä muutama maukas väite lohkeaisi.

Yhdeksän kuukautta jatkuneen maailman ihanimman parisuhteen toisena osapuolena haluaisin naimisiin ja pian! Tai en välttämättä heti avioliittoon, mutta kihloihin! Miksei minua jo kosita? Minulla olisi jo pari(kymmentä) upeaa sormustakin valittuna. Ennen kaikkea haluaisin kuitenkin olla poikaystäväni ihan oikea virallinen kumppani. Haluan kuuluttaa onneni kaikille, haluan sitoutua tuohon maailmaan rakkaimpaan mieheen kaikissa yhteyksissä.

Mutta hetkinen, minähän olen jo ollut naimisissa. Olen siis kelvoton, käytetty ja tahrattu. Kuin likaantunut kaivo, kuka sellaisesta joisi? Näitä olen vähän toisella korvalla rivien välistä saanut kuulla oikeastaan koko suhteemme ajan. En suinkaan poikaystävältäni, hän ei ole viitannut aiheeseen puolella sanallakaan. Itsekään en osaa ajatella näin, joten miksi joku muu jaksaa nähdä vaivaa suhteestamme.

Miksi juuri se, että olen ollut naimisissa, tekee minusta huonon ihmisen, jolla ei ole oikeutta uuteen onneen? Kuitenkin lähes kaikki tässä maassa pariutuvat ihmiset ovat joskus olleet jo parisuhteessa. Miksi siis heillä on oikeus uuteen yritykseen? Vain aiemmin naitu ihminen on huonompaa sosiaaliluokkaa.

Näin kirjallisesti pätevänä ja paljon ajattelevana tyyppinä olen hävettävän huono motoissa ja elämänohjeissa. Yksi sellainen teema, jota kuitenkin olen pyrkinyt toiminnassani noudattamaan on se, että aina voi kääntyä, palata, rynnätä, siirtyä, peruuttaa ja tehdä mutkan. Toisinaan kulkea jopa palan matkaa suoraan ja sitten sujahtaa shikaaniin. En siis osaa ajatella aiemmin naineita jotenkin onnettomina kakkakasoina. He ovat vain tehneet valintoja, jotka eivät olekaan olleet ihan parhaita. Ja voi luoja sentään, minun maailmaani kaikenlaisia hölmöjä ratkaisuja vasta mahtuukin! Yksi avioliitto on aika pieni välihyppy tässä kaikessa.

Tarkalleen ottaen en ymmärrä, miksi parisuhteeseen olisin edelleen kaiken kansan silmissä ihan kelpo, mutta toinen tahtomisjuttu onkin jo pahasta. Että juu, hengaile kimpassa vaan sen kanssa, mutta älä nyt häistä haaveile! Ne on tarkoitettu vain niille nykypäivän puhtoisille neitsytmorsiamille ne!