Ärhäköidyin pari iltaa sitten Satasairaalan saamasta Neo-BFHI -vauvamyönteisyyssertifikaatista. Ei sovi käsittää väärin, sillä kaikki sairaaloiden saamat tunnustukset hyvästä hoidosta ovat ilman muuta tavoiteltavia ja mahtavia juttuja. Ärsyynnyin lähinnä siitä, että paneutuessani sertifikaatin myöntämiseen vaadittaviin toimenpiteisiin huomasin niihin sisältyvän vahvan oletuksen siitä, että imetys on vauvamyönteisyyttä ja muunlainen ruokinta täyttä sontaa.

Minulla on kaksi lasta ja kaksi täysin erilaista syöttötarinaa. Ensimmäinen lapseni syntyi sektiolla, vietti kuumeen takia viikon syntymänsä jälkeen lasten tarkkailuosastolla ja kotiutui sen jälkeen hyvävointisena vauvana. Itse hengailin myös osastolla tuon viikon ennen kotiutustani. Minulta kysyttiin hienosti heti sektion jälkeen, haluanko yrittää imettää ja vastasin että en tosiaan. Seuraavana aamuna ystävällinen kätilö kysyi, haluaisinko edes testata, miltä imetys tuntuu. Ajattelin, että no koitetaan niin on sekin sitten tehty.

Sain osastolla viikon aikana lypsyohjausta, vinkkejä imetysasentoihin ja lempeää kannustamista. Aiemmin niin vastentahtoiseksi kokemani imetys muuttui normaaliksi toiminnaksi, vaikken lypsykoneisiin ihastunutkaan. Kyllähän rintaruokinta silti ensimmäiset viikot sattui niin, että teki mieli repiä joko itseltä tissi tai vauvalta pää irti aina, kun homma piti aloittaa. Ilmeisesti kuitenkin lopulta onnistuimme ihan hyvin, sillä minulla on edelleen kaksi rintaa ja lapsellani pää.

Lopulta täysimetin kuusi kuukautta, kunnes siirryimme soseruokiin. Koin melkoisen muodonmuutoksen täysin imetysvastaisesta ihmisestä luontevaan rintaruokinnan puolestapuhujaan. Iso osa matkaani oli sairaalan henkilökunnan kunnioittava suhtautuminen asenteisiini, sillä koin saavani täyden päätösvallan omaan toimintaani.

Toisenlainen imetystarina sai alkunsa kuopukseni syntyessä. Menin sairaalaan avoimin mielin eikä minulla ollut edellisen kokemukseni jälkeen aikomustakaan olla imettämättä. Toisin kuitenkin kävi.

Synnytyksen jälkeen kätilö tuuppasi vauvan minulle, vetäisi paitani auki ja kaivoi tissini esille. Hän jatkoi samalla kunnioittavalla asenteella tunkiessaan vauvan pään kiinni rintaani ja tokaisi, että pidät sen siinä sitten ainakin pari tuntia. Näin matalasta hemoglobiinistani huolimatta kirkkaanpunaista juuri sillä sekunnilla ja päätin, että minun tissini on muuten vain ja ainoastaan minun tissini. 

Osastolla ilmoitin, että vauva itkee nälkäänsä, minulta ei tule maitoa. Sain jonkin ajan kuluttua tipan lisämaitoa annettavaksi äärimmäisessä hätätilanteessa. Seuraavana aamuna kätilö yritti tunkea jälleen paitani alle, jolloin komensin näpit irti. Pääsin sairaalasta toisena päivänä synnytyksen jälkeen, ja tällä kotiutusratkaisulla lääkäri tietämättään säästi luultavasti ihmishenkiä. 

Kotimatkalla painelin ensimmäiseksi Prisman pullo- ja korvikeosastolle. Tästä alkoi neljä kuukautta kestänyt täyspulloruokinta, joka vaihtui aikaa myöten kiinteisiin sapuskoihin.

Mitä opimme tästä? Imetysvastainen ihminen, jolta on tullut maitoa kaaressa lentäen ensimmäisen vauvan ensimmäiset kuusi kuukautta, voi vaihtaa toimintaansa täyteen imettämättömyyteen seuraavalla kerralla, vain sairaalahenkilökunnan asenteista riippuen. Tästä syystä inhoan näitä vauvasertifikaatteja, koska sen suurin määritelmä sairaalalle tuntuu olevan imetyksen tukeminen. Minunkin kohdallani ensimmäinen kätilö onnistui hienovaraisesti ohjaamaan minut imettäjäksi, mutta seuraavan sankarin täydellinen potilaan itsemääräämisoikeuden rikkominen ajoi minut päinvastaiselle raiteelle.

Imetys on hieno asia, jos se on vanhempien mielestä mukavaa ja lapsi saa riittävästi ravintoa. Minun järkeeni ei käy vauvan huudattaminen siksi, että maitoa varmasti joskus alkaa herua. Oikeustajuuni ei sovi myöskään yhdenkään täysivaltaisen ihmisen pakottaminen yhtään mihinkään. Toivotan vauvasertifikaatista isosti onnea Satasairaalalle, mutta muistakaa kohtuus kaikessa ja potilaan kunnioittaminen!

Tänään menen muuten ottamaan nännilävistykset sen kunniaksi, että omistan oman ruumiini. Vauvasertifikaatti ei liity asiaan.