Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Vuoden 2017 aikana näin yli 60 livekeikkaa. Käyn lähes viikottain keikoilla. Suurin syy tähän on se, miten musiikki parhaassa tapauksessa helpottaa oloani. Livemusiikki eroaa kotona levyltä kuunnellusta musiikista siten, että silloin musiikkiin tulee keskityttyä sataprosenttisesti: kulkee matkan keikkapaikkaan, istuu kuuntelemaan ja vain kuuntelee. Keikan loputtua muu elämä saa taas jatkua. Tietenkään en pidä kaikesta kuulemastani musiikista, mutta ottaen huomioon Tampereen aktiivisen keikkaskenen, pääsen liikuttumaan usein. Jos mietin ylipäänsä kulttuuria ja sen kulutusta omassa elämässäni, vaikkakin ammattini onkin kuvien tekemisessä, koen musiikin vaikutuksen itseeni suurimpana. Tämä on myös ehkä se syy, miksi itsellänikin on tarve esittää musiikkia. Kuvia tehdessä olen yksin enkä ole kovin usein itse näkemässä näyttelyvieraiden reaktiota teoksiini. Kun taas soitan yleisölle, näen ihmisten reaktiot heti. Musiikin kuuntelu parantaa minua ja toivon myös oman musiikkini toimivan toisille samoin.

Aloitin oman sooloprojektini Sanni the Kid viime maaliskuussa. Kesän aikana on tullut keikkailtua aika paljon, esimerkiksi Haiharan taidekeskuksessa järjestettävässä Haihara Jytäässä (kuva: Elina knuutinen). Haiharan kartano ympäristöineen on tullut minulle tutuksi viimevuosina työn sekä vapaa-ajan kautta. Muutamana vuotena teoksiani on ollut siellä esillä Jarno Vesalan kuratoimassa vuosittaisessa teemanäyttelyssä. Haiharan kartanoa ympäröivä luonto on kulunut jalkojeni alla siellä lenkkeillessä Katja-koiran kanssa. Olen syönyt vegaanista keittoa ja herkutellut erilaisia leivonnaisia lukuisia kertoa alueen kesäkahvilassa. Haiharan nukketeatterikin on tullut tutuksi muutaman esityksen kautta. Nyt kuitenkin Tampereen kaupunki suunnittelee Haiharan taidekeskuksesta luopumista. Tänään järjestetty Haihara kaikille- tukikonsertti sai itseni ymmärtämään, miten ainutlaatuisen ja tärkeän taide- ja kulttuurielämän keskuksen saatamme menettää. Haiharan taidekeskus rikastuttaa elämääni ja toivoisin, että näin olisi vielä jatkossakin. Kohta tässä kaupungissa ei ole kuin Ratinan kauppakeskuksen "Shopping Festival" kaltaisia ahdistavia kulutustapahtumia.

Haiharan taidekeskuksen toiminta on turvattava myös tulevaisuudessa- adressin voit käydä allekirjoittamassa täällä.

Tähän loppuun vielä ihana Laura Moisio, joka oli yksi tukikonsertin artisteista. En saanut keikalta videolle kokonaista laulua, niin Laura sitten vielä soitti tämän yhden sateenropinan kanssa. Kiitos siitä! Ja kiitos kaikille, jotka tekevät musiikkia, kuvia, teatteria, tanssia ja muuta mieltämme rikastuttavaa! Ilman teitä kaupunki olisi kuollut.

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Sunnuntaina kävin purkamassa näyttelyni galleria Katariinassa. Nyt on hyvä aika palata miettimään kuluneen kesän näyttelyäni Elän tässä talossa, joka oli ensin esillä Berliinissä galerie Pleikussa ja heti perään Helsingissä galleria Katariinassa. Näyttely koostuu 132 maalauksesta jotka kuvaavat esineitä ja elämää kodissani yhden vuoden ajan. 

Galerie Pleiku sijaitsee Berliinin Prenzlauerbergissä ja se esittää Suomalaista nykytaidetta. Kyseessä on galleria-residenssi. Tilaan voi hakea näyttelyä kahdeksi tai kolmeksi viikoksi. Gallerian yhteydessä on yhden huoneen asunto, joka on myös taiteilijan käytössä näyttelyn ajan. Näyttelyä valvotaan itse sen ollessa auki. Minulla oli siellä kolmen viikon näyttelyaika, josta maksoin 1729,80€. Tämän kulun lisäksi lennot lisämatkalaukulla 250€, julisteet 50€ sekä teosten vakuutus kuljetuksen ja näyttelyn ajaksi 300€. Yhteensä 2329,80€.

Galleria Katariina on Helsingin taiteilijaseuran galleria Kalevankadulla. Kolmen viikon galleriavuokra on 2990 €. Tämän lisäksi muita kuluja: avajaistarjoilut 65€ sekä kutsujen postitus 750€. Yhteensä 3805€. Myynneistä galleria perii lisäksi 35% välityspalkkion. Taiteilijan ei tarvitse itse valvoa näyttelyään.

Ennen Berliinin matkaani olin kuullut, että Pleiku on tosi hiljainen. Yksi kollega kertoi, että hiljaisimpana päivänä saattaa käydä vain kaksi ihmistä. Lähdin sinne siis sellaisella asenteella, ettei kovin moni tule katsomaan näyttelyäni. Tämän kyllä kuulin vasta, kun olin jo saanut sinne näyttelyajan, joten tähän tietoon oli myös asennoiduttava itselleen lempeällä tavalla. Itse galleria ja asunto olivat ihania. Galleristi asuu ulkomailla eikä ilmeisesti käy paikalla kovinkaan usein. Tämän vuoksi taiteilijalla on vastuu siitä, että lähtiessä tila on seuraavaa taiteilijaa ajatellen siivottu. Mutta kuten tiedämme ihmiset ovat usein laiskoja siivoojia ja ainakin itseäni edeltävä taiteilija oli "unohtanut" imuroida ja luututa galleriatilan. Oli ärsyttävää joutua heti itse siivoushommiin. Tämän on sellainen asia josta galleristin tulisi pitää huolta niin, että jokainen taiteilija joutuisi maksamaan ns takuusumman ja jos siivousta ei ole hoidettu, saa sen takuusumman seuraava taiteilija korvauksena. On muutenkin raskasta nakutella nauloilla 132 maalausta seinälle suoraan riviin, sitä ennen ei huvita vielä siivotakin! 

Pleikusta ei juurikaan ole mitään ikävää kerrottavaa, paitsi se, ettei siellä todellakaan käy juuri ketään. Ensimmäisenä kolmena päivänä kävi 0. Onneksi valvontaa oli vain 4h/pvä, muuten olisi saattanut olla todella turhauttavaa. Mukanani oli ukulele ja kirjoja, sekä ystävät kävivät viihdyttämässä. Silti olisin mieluummin pyörinyt vapaana tutkien kaupunkia, kuin odottaen yleisöä, jota ei ollut. Oli aikaa ajatella ja kieltämättä mielessä kävi, kuinka galleria on galleristille helppoa rahaa.  Ikäänkuin galleria pyörii kuin itsestään taiteilijoiden sitä pyörittäessä, eikä galleristi tee juurikaan näyttelyn näkyvyyden eteen. Facebookkiin tapahtuma johon ei kutsuta ketään, se vain postataan gallerian sivuille. Lisäksi on olemassa postituslista johon sähköinen kutsu lähtee. Galleria myös sijaitsee vähän sivummalla kaikesta vilinästä eivätkä satunnaiset ohikulkijat uskalla sisälle. Taiteilija käyttää näyttelynsä aikana itse gallerian istagram-tiliä. Avajaisissani kävi 40 ihmistä ja kolmen viikon aikana näyttelyssä 38 (näistä puolet tuttujani) ihmistä ja yksi koira. Aikamoisen työn sitä tekee ja summan maksaa saadakseen yhden uuden rivin ansioluetteloonsa- muuta ammatillista hyötyä tästä näyttelystä ei minulle ollut. Tulee sellainen tunne, että onko tälle gallerialle ylipäänsä mitään tarvetta? 

Galleria Katariina tuntui todella kalliilta. Vaikka olen aikaisemminkin pitänyt näyttelyn Helsingissä ns hyvässä galleriassa, ei vuokra ole koskaan ollut näin korkea. Kuitenkin nyt näyttelyn jälkeen maksamani hinta ei harmita, koska galleristi hoiti työnsä niin hyvin. Katariina on aktiivinen instagramissa ja sillä on vakituinen ja laaja asiakaskunta aina taiteen harrastajista museon johtajiin. Pelkästään avajaisissa kävi melkein 200 ihmistä. Myös taiteiden yö, jossa sain järjestää Parasta musaa! illan, veti puoleensa satoja ihmisiä. Koko näyttelyssä kävi 900 vierasta. Sain myös paljon ihania ja kannustavia viestejä tuntemattomilta! Somenäkyvyys (lähinnä instagram) oli kanssa aika suuri kun tyypit laittoivat sinne näyttelystäni kuvia, myös tosi hauska ja kuuluisa Asikaine-blogi kirjoitti näyttelystäni. Hesari ei noteerannut näyttelyä, mutta se nyt ei ollut mikään yllätys. Tämä näyttely saattaa poikia minulle jotakin myöhemminkin. Tähän olen tosi tyytyväinen.

Näyttelyiden kulut olivat yhteensä 6134,80 €. Molempia näyttelyitä tuki Taiteen edistämiskeskus yhteensä 4000€:lla, joten minulle jäi maksettavaksi 2134,30€. Tämän lisäksi työstin teosta yhden vuoden ajan ilman palkkaa. On kyllä outoa, kuinka itsellekin tuntuu jo ihan normaalilta se, ettei työstään saa palkkaa (paitsi silloin harvoin kun on apurahalla/ myy jotakin) ja joutuu vielä maksamaan saadakseen teoksensa esille. Välillä sitä tulee mietittyä että oonko tyhmä kun suostun tällaiseen? Jokaisen näyttelyn jälkeen on krapula ja kriisi. Sitten taas tulee uus idea ja taas sama alkaa huomaamatta alusta. Täysin ihme ammatti, josta en selkeesti koskaan pääse eroon!

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Kaksi kuukautta sitten kirjoitin siitä, kuinka en koe saavani takaisin ns oikeanlaista rakkautta rakkauteni kohteilta. Etenkin viimeisen kahden vuoden aikana olen tuntenut (ehkä jopa pohjatonta) yksinäisyyttä, koska en ole seurustelusuhteessa. Olen kokenut elämäni merkityksettömäksi ilman sellaista rakkautta, jossa olen toiselle kaikkein tärkein ja ns korvaamaton. Meidät on kasvatettu uskomaan niin vahvasti siihen, että olemme yksinäisiä ja epäonnistuneita sekä vajavaisia, jos emme löydä elämämme rakkautta. Näin oletuksena on, että myös kuolemme yksinäisinä. Tämä pelko on pesinyt minussa hyvin voimakkaana, varmaankin läpi elämäni. Silti kaikkialla toitotetaan sitä, kuinka tulee olla itsenäinen ja muista riippumaton. Että ensin pitää osata rakastaa itseään! Näiden opastusten välimaastossa sitten pitäisi elää itsenäisenä, mutta ei kuitenkaan epäonnistuneena sutena.

Mutta minä en pelkää enää koska olen vapautunut. Tämä muutos vaati sen, että luulin menettäväni yhden rakkaan. Kunnes todella ymmärsin, ettei ole vain sitä yhtä tapaa olla merkittävässä suhteessa. Olinhan vaatinut itseltänikin taas jotakin sellaista, mikä sairastuttaisi minut jatkossa. Minun kuului käydä se ero läpi jotta ymmärtäisin ihmissuhteiden monimuotoisuuden. Olen löytänyt sen, millainen minä olen, mitä minä tarvitsen! Olen päässyt pelosta, joka ei ole ollut koskaan omani. Heti kun vapauduin siitä yksinolemisen surusta, näin kuinka paljon erilaista rakkautta ympärilläni on. Kun en enää yritä kahlita ketään, enkä vaatia keneltäkään mitään, näen ja hyväksyn muiden rakkauden sellaisena millaisena se heissä on. Näin ne oikeasti rakkaat ihmiset jäävät ja haluavat jäädä ja vaikka eivät jäisikään niin sekin on tosi ok. Me muutumme ja kasvamme kokoajan ja jos näin ei olisi, olisin huolissani.

Suurin oppini viimeisen parin vuoden aikana on ollut taito keskustella ja kuunnella, taito olla syyttelemättä. Nähdä toinen mahdollisesti yhtä herkkänä mitä itse on. Arvostaa toista niin kuin toivoo toisen arvostavan itseään. Helppoa se ei ole, mutta aivan mahdollista. Minä olen kuitenkin ollut se hullu, joka on lyönyt ja satuttanut sanoin rakkaitaan. On aivan mielettömän hienoa puhua näistäkin asioista avoimesti ja olla itse todiste siitä, kuinka ihminen voi muuttua. 

En enää kaipaa sitä yhtä ihmistä jota ei ole olemassa, ei ainakaan minulle. On kavereita, tuttuja ja ystäviä, on rakkaita ja rakastajia. On aina joku jolle soittaa tai jonka kainaloon käpertyä. En ole yksin enkä halua olla yksin eikä kenenkään tarvitse olla yksin. Yhdessä nämä kaikki elämäni ihmiset ja eläimet tekevät elämästäni turvallisen.

Lue myös:

Olisipa siellä joku

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Monet tekstit ovat jääneet kirjoittamatta: tärkeät oivallukset, kokemukset, kohtaamiset ja se, kuinka auki olen ollut. Kuinka olen miettinyt missä minun kuuluu asua ja mitä minun kuuluu tehdä? Mitä minä haluan? Kuka minä olen? Mitä minä jaksan? (ja voi miksi tätä miettii vielä 38-vuotiaana ja aina vaan...)

Vaikka ajat ovat olleet levottomia ja olen tuntenut turhautumista suurimman osan elossa oloani, tunnen silti olevani tasapainoisempi kuin koskaan. Kestän myös sen epämääräisen ainaisen kaipauksen, jota kannan mukanani. Ehkä se kaipaus juuri vie eteenpäin, pakottaa hitaasti muutokseen, pitää elossa. 

Yksi päivä kerroin ystävälle kuinka pelkään syrjäytymistä. Tämä syrjäytymis-ajatus liittyy ehkä siihen, etten ole käynyt työhuoneella melkein kolmeen kuukauteen. Ei tee töitä->syrjäytyy. Olen kuntouttanut itseäni ja keskittynyt ystäviin, siinä sivussa vähän tehnyt pakollisia töitä. Siinä sitten ymmärsin puhuessani kuinka älytön tämä minun syjäytymispelkoni on! Minähän olen juuri ollut syrjäytyneen vastakohta. Olen nähnyt paljon vanhoja ystäviä ja kesän aikana tutustunut uusiin ystäviin, rakastajiin, kerjäläisiin, ohikulkijoihin. Olen kohdannut ihmisiä sellaisella ennakkoluulottomuudella, mihin en ole aikaisemmin pystynyt (koska olen pelännyt). Ja sitten rupesin miettimään sellaista tavallista perheellistä työssäkäyvää ihmistä, joka matkustaa aamulla työpaikalleen, sieltä kaupan kautta kotiin lastensa ja puolisonsa luokse. Että kyllähän sellainen (yhteiskunnalle kyllä tuottavampi yksilö) on minua syrjäytyneempi! Että miksi minä syyllistän itseäni niin paljon jostakin helvetin työntekemättömyydestä?

Kävin muuten viimeisen kerran lääkärillä. Sanoin siellä, etten enää tule tänne. Yritin ajaa osatyökyvyttömyyseläke-asiaani ja lääkäri kirjoitti lähetteen psykiatriselle (ajattelin, että fyysiset vammat ja psyykeongelmat yhdessä mahdollistaisivat eläkkeen). Kun sitten lähete tuli bumerangina takaisin psykiatriselta minun mittani täyttyi. Olen nyt tapellut kolme vuotta ja tuli sellainen ajatus, että tämän tappelu myös pitää minua sairaampana. Joudun jatkuvasti miettimään tilaani, todistelemaan ja toistamaan. Huomaan, että "invalidisoitumiseni" on alkanut määrittelemään valintojani ja supistaa mahdollisuuksiani elämässä. Nyt siis päästän irti ja yritän uskotella itselleni olevani terve. Hei! Olen terve!

Oli muuten tosi hienoa ystävien häissä kun en ollutkaan ahdistunut siitä rakkaudesta ympärilläni. Aikaisemmin olen saattanut olla tosi ahdistunut onnellisten pariskuntien keskuudessa. Minulla on ollut yksinjäämisen pelko! En kuitenkaan ole seurustellut kahteen vuoteen, mikä on itselleni "yksin" pisin aika. Minulle ei ole enää tärkeintä se, että olisin jollekin toiselle maailman tärkein ihminen. Se riittää kun ympärillä on monia rakkaita ihmisiä ja heistä jokainen rakastaa minua erilailla. Tämä muutos ja oivallus tajunnassani vähentää myös sitä jotakin selittämätöntä kaipausta. Tiedän, etten tule koskaan olemaan yksin tai yksinäinen.

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Vaikkakin tämä matka on ollut hyvä on pakko kertoa tästä kamalasta tämänpäiväisestä kokemuksesta. Muuten en ole täältä kuulumisia tänne kirjoittanut koska puhelimella se on rasittavaa. Nyt kuitenkin olen tämän päivän tapahtumasta niin järkyttynyt että tämä on jaettava jonnekin. 

Ostin tiistaina 31.7 uudet kengät
Berliinin Prenzlauerbergissä osoitteessa Greifswalder str.33 sijaitsevasta kenkäkaupasta Grümbein Schuhsale. Käveltyäni kengillä päivän, huomasin kumisen ulkopohjan repsottavan molemmissa kengissä. Pyysin ystäväni kirjoittamaan minulle saksaksi "olen kävellyt näillä päivän ja pohja on jo hajonnut. Onko mahdollista palauttaa kenkiä tai saada osa rahoista takaisin"- tekstin, koska ostotilanteessa myyjä ei puhunut englantia.

Täysin suomalaiseen asiakaspalveluun tottuneena menin kenkien ja kuitin kanssa liikkeeseen. Sama myyjä oli paikalla. Hän puhui saksaa ja hoki Nein! Nein! Seisoin paikoillani ihmeissäni kunnes takahuoneessa oleva miesoletettu (siis hirviö!) alkoi huutamaan saksaksi. Ymmärsin paljon, koska olen lapsena opiskellut saksaa. Hän sanoi mm "et ole Englannissa tai Usassa, joten puhu saksaa tai lähde takaisin sinne mistä tulit / painu helvettiin". Itse en pystynyt sanomaan mitään, tilanne oli niin outo. Siinä vaiheessa pihalta tuli toinen hirviö joka puhui englantia. Hänkin huusi ja kun yritin keskustella minut keskeytettiin jatkuvasti. Sain kuulla kuinka Englannin prinsessa käyttää samaa kenkämerkkiä, eikä ole mahdollista että kenkä hajoaa niin nopeasti. Hän hoki viisi kertaa että mene ja googleta kenkämerkki niin näet miten rikkaat ihmiset käyttävät juuri näitä laatukenkiä! Minun tulee kuulemma myös miettiä missä ja miten näillä hienoilla kengillä kävelen. Yritin kertoa etten ole kävellyt kuin kaupungissa hoidetuilla kaduilla, mutta ei minua kuunneltu. Siinä vaiheessa aloin itkemään ja paniikissa änkytin jotakin ja yritin puolustautua. Tuntui, ettei millään sanomallani ollut merkitystä koska liikkeen myyjät/omistajat olivat päättäneet kohdella minua vihollisena. Kaikki kolme huusivat! En myöskään muista olenko koskaan joutunut tällaisen rasismin kohteeksi?

Edit: tämän tekstin kirjoitettuani löysin seuraavan palautteen kyseisestä liikkeessä: 

Seuraavaksi he heittivät kenkäni lattialle huutaen "fuck off" yms rakentavaa. Nappasin kengät mukaani ja viskoin mennessäni heidän hyllyiltään muutamia kenkiä alas. Englantia puhuva hirviö juoksi perääni vielä kadulle ja jatkoi raivoamistaan. En osannut kuin paeta ja itkeä hysteerisenä.

Asunnollani katsoin käsinkirjoitettua kuittia ja siinäkin päivämäärä oli väärä. Ostopäiväksi oli merkattu 21.7. Kuitissa lukee, että tuotteilla on 8 päivän palautusoikeus, mutta jo ostohetkellä (31.7) minulta tuo oikeus evättiin. Maksoin myös käteisellä joten en pystyisi todistamaan virheellistä kuittiakaan.

Huomenna on viimeinen päiväni täällä ja se on hyvin kiireinen, koska puran ja pakkaan näyttelyni, sekä siivoan residenssin. Jos minulla olisi enemmän aikaa en jättäisi asiaa todellakaan tähän. Suoraan sanottuna vituttaa että tuollaiset tyypit saavat jatkaa huonoa toimintaansa ilman minkäänlaisia seurauksia.

Tässä vielä kuva kengistä, joilla ei kuulu kävellä ollenkaan. 

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Ensimmäinen blogipostaus kännykällä ja voin sanoa et hermot menee! Joten lyhyt ja informatiivinen.

Tervetuloa katsomaan näyttelyäni, jos olet kaupungissa. Avajaiset tänään 17.7 klo 19-21, tervetuloa sinnekin! 

Lopuksi vielä ripustusvideo, jossa superapunani ystäväni Kaija.

 

Pages