Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Alkutalvi oli karsea. En muista koska olisin ollut niin masentunut ja niin pitkään. Taidekriisi ja ahdistus varmasti molemmat ruokkivatkin toisiansa. Olin aikalailla varma, etten enää tulisi toimimaan ammatissani. Ystävät, etenkin taiteilijaystävät, olivat ihan varmoja, että pääsen tästä puoli vuotta kestäneestä kriisistä yli. Nyt uskallan kirjoittaa tänne, vaikkakin vain hennosti lyijykynällä, että olen taas innostunut kuvien tekemisestä. Ehkä olin vain lopeensa tympiintynyt ja tarvitsin tällaisen omasta mielestäni helvetin pitkän tauon. Ehkä suhtautumiseni tähän ammattiin tulee muuttua ja minä tarvitsin tuon kamalan ajan pystyäkseni siihen. 

Alkuvuodesta aloitin osa-aikatyöt pienessä liikkeessä. Halusin kriisini aikana kuitenkin jotakin mielekästä tekemistä ja ennenkaikkea tehdä työtä jollekin toiselle kuin itselleni. Nyt muutaman palkkatyöviikon jälkeen huomaan, kuinka minä tarvitsen vastapainoksi työlleni jotakin ihan erilaista! Sellaista, missä joku muu kertoo mitä teen ja sellaista, josta saan myös varmasti palkkaa. Myöskin kun on vähemmän aikaa olla työhuoneella, sen jäljelle jäävän ajan käyttää tehokkaammin! Kiireinen tottakai olen ollut kun yhdistän kahta työtä, mutta pidän myös siitä pienestä stressistä ja olen innostunut. Nyt ei myöskään ole ollut aikaa vatvoa ongelmia. Eilen huomasinkin kuinka olen muutenkin alkanut voimaan paremmin. En ajattele itsestäni niin negatiivisesti. Jo pidemmän aikaa olen vähätellyt ihan kaikkea tekemääni, ollut paljon epävarmempi kuin ennen ja pitänyt itseäni tyhmänä. Nyt voin selkeästi paremmin koska arvostan ajatuksiani ja tekemisiäni ihan eri tavalla. 

Elämässäni on tapahtunut muutoksia ja yksi paras niistä on se, etten asu enää yksin. Kun erosin 2,5v sitten monen vuoden suhteesta, ajattelin, etten enää koskaan asu kenenkään kanssa. Se on jotenkin ollut minulle aina hankalaa. Siis kestää toisen sotkuja ja aikatauluja. Nyt kuitenkin tuli sellainen tunne, että yhteisasumista tulee kokeilla. Alun kriiseilyn ja pelkojen jälkeen se on ollut paras päätös. En todellakaan ole sellainen ihminen joka haluaa enää asua yksin! Etenkin kun kämppis on maailman paras tyyppi. Yksin asuessani masennuskausinani hoin ikäviä asioita itsestäni itselleni pääni sisällä jatkuvasti ja tietysti myös aloin niihin luuppeihin uskomaan. Tällä hetkellä en kerkiä moittimaan itseäni ja saan taas itsevarmuutta tehdessäni monenlaista työtä. Kuulen myös kotona usein toisen suusta kuinka ihana olen! On myös upeeta huomata miten kommunikointi- ja keskustelutaitoni ovat kehittyneet muutaman kuluneen vuoden aikana. En enää hermostu hulluna pienistä ja osaan kunnioittaa toista. 

Mutta vielä ammatistani ja siihen suhtautumisestani. Olen keksinyt mikä järki on toimia tässä ammatissa, josta vain harvat tienaavat elantoaan ja palavat loppuun. Se on onnellisuus, kuvien tekeminen tekee minut onnelliseksi. Tämä saa olla minulle ainut syy. Viime viikolla aloitin uuden teossarjan työstämisen ja samalla jotenkin heräsin taas eloon. Aion työskennellä teoksen parissa ainakin tulevan vuoden ellen kahta. Tässä sarjan ensimmäinen kuva, jossa olen siskoni kanssa. Olen maalannut akryylilla paperille. Kuvasta ei ehkä erota, mutta kuva on "kolmiulotteinen".

Sitten vielä yksi minulle tärkeä asia. Lily kyselee omassa toimituksen blogissaan blogeja, jotka ansaitsisivat suosittelemme-leiman. Jos olet blogini lukija ja olet sitä mieltä, että ansaitsisin leiman ja enemmän näkyvyyttä, voit suositella blogiani täällä! 27.1. mennessä! Kiitos!

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Heti aluksi haluan sanoa, että monet bussikuskit ovat tosi ihania! Työ on varmasti yksi raskaimmista ja sympatiani ovat lähes aina bussikuskien puolella. Mutta valitettavasti myös tässä ammattikunnassa tapaa niitä ahdistavia ihmisiä, jotka käyttävät valtaansa väärin, rikkovat ammattietiikkaa ja pilaavat hyvienkin kuskien maineen.

Viime viikolla näin bussin tulevan pysäkille. Juoksin siihen punaisia päin, koska autoja ei tullut mistään (tiedän, rikoin liikennesääntöjä) ja kerkesinkin hyvin ovelle ennen kuin edessäni jonottava asiakas oli edes bussin sisällä. Kun tuli minun vuoroni mennä sisälle bussikuski jätti minut oven väliin. Hetken ajattelin kyseessä olevan vahingon kunnes kuski sanoi minulle "menit sitten punaisia päin". Leimattua korttini jatkoin matkaa istumaan kunnes päätinkin kääntyä takaisin. Sanoin, että vaikka meninkin punaisia päin, se ei oikeuta häntä jättämään minua tahallaan oven väliin. Menin istumaan keskiosaan bussia kuskin hokiessa liikennerikkomustani kovaan ääneen kaikkien kuullen. Hän kertoi myös, kuinka vain jo valmiiksi bussipysäkillä odottavat pysähtymismerkkiä näyttävät ihmiset ovat oikeutettuja tulemaan bussiin sisälle. Toistin sen mitä jo kerran sanoin ja lukitsin korvani kuskin puheelta joka muistutti lapsen läksyttämistä. Mikä sekin on helvetin törkeää ja asiaankuulumatonta. Kuitenkin bussilla matkustaessa käyttäydyn aina hyvin, eikä kenenkään bussin ulkopuolinen elämä kuulu kuskille, jonka ainoa tehtävä on toimia asiakaspalvelutyössä kuljettaen minut paikasta toiseen. Kun sitten yritin jäädä bussista pysäkilläni pois, kuski ei pysähtynytkään vaan jatkoi matkaa. Huusin hänet pysähtymään, jolloin hän sanoi anteeksi ja jarrutti niin kovaa että melkein kaaduin. Kävellessäni kotiin olin ahdistunut ja itkuinen. Koin, että minua oli kohdeltu todella väärin. Illalla kirjoitin valituksen, koska kuski oli selkeästi tehnyt ammattirikkeen.

Parin päivän kuluttua sain viestin, jossa pahoiteltiin tapahtunutta ja kerrottiin, kuinka valitus välitetään kuskin esimiehelle. Viestin jälkeen jäi aika outo olo. Olen aika varma, että esimies keskustelee kuskin kanssa, kuski vähättelee tai kieltää tapahtuneen ja asia on siinä. Kuski jatkaa ammatissaan toimien miten haluaa toimia. Olisin toivonut jotakin "konkreettisempaa sovitusta", koska tapahtunut jätti selkeästi trauman. Tapahtuneesta on jo melkein viikko ja jokaisena päivänä pelkään odottaessani bussia. Pelkään näkeväni tämän kuskin uudelleen, pelkään ettei hän ota minua kyytiin tai käyttää muulla tavalla valtaansa väärin (kostaa valituksen). Olen tosi herkkä ihminen ja tällainen saattaa ahdistaa kuukausia.

Uskon, että bussikuskit saavat ihan hirveästi myös aiheettomia valituksia ja kaikkiin onkin hankala reagoida. Olisi kuitenkin tosi mielenkiintoista kuulla ikävistä tapahtumista ja siitä, onko uhreille ollut valituksesta mitään hyötyä? Esimerkiksi kerran ostin rikkinäisen tiskiharjan ja valitin siitä, sain tilalle perunankuorijan! Kyllä Nysseltäkin toivoisi vähän parempaa palvelua. 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

(tämän tekstin kirjoittaminen muuten toimi tosi hyvin terapiana ja voin nyt jo paljon paremmin :)

Ei olisi kuvan 6-vuotias minä ymmärtänyt yhtään siitä, millaista elämää nyt elän. Eipä olisi kiinnostanutkaan. Olin päiväkodissa tytöistä pisin. Olin aika kova määräilemään ja pomottamaan. Olin myös tarhantätien keskuudessa pidetty. Olin suora ja tosi söpö. Olin menossa ensimmäiselle luokalle ja tunsin itseni isoksi. En miettinyt huomista. Päiväkodin paras ystävä tulisi samaan kouluun.

Mutta eipä sitten tullutkaan. Äiti leikkasi minulle ruman lyhyen tukan. Olin ässävikainen ja vähän erilainen. Syitä kiusaamiseen löytyy aina. Siitä lähtien elämä ei enää ollutkaan vain ihanaa ja huoletonta.

Mietin. Olen kuvassa. Se olen minä. Minä olen tässä. Ja olen muuten taas ollut monta päivää tosi ahdistunut. Kun näen ihmisiä, ahdistus yleensä katoaa. Mutta yksin ollessa on hankalaa. Tämä masennus ulottuu kaikkialle minussa. Se aiheuttaa pelkoa elämän eri sektoreilla: rakkaus, työ, ihmissuhteet, minäkuva. Lamaannun. Olen yksin kotona ja lamaannun. En pysty keskittymään yhtään mihinkään ja vain soimaan itseäni, kuinka laiska ja tylsä olen. Nyt kirjoitan tätä tekstiä ja olen varma että tämä on huono. En osaa kirjoittaa. En osaa keskittää ajatuksiani tähän aiheeseen. Onko tästä tekstistä mitään hyötyä? Olen muuten myös ilkeä ihminen!

Mua väsyttää olla minä. Mua tukehduttaa olla niin usein niin huono, niin turha, tyhmä ja ruma, niin lapsellinen. Kun jatkuvasti vaan haukun itseäni, enkä pysty näkemään hyvää. Olen läpinäkyvä, ei ole yllätyksiä.

Ei kai tässä muuta kuin että vihaan masennusta tai ahdistusta tai mikä vittu nyt onkaan.

 

Lue myös:

Särkynyt ystävä

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Olen nähnyt itseni monien vuosien ajan pahana. En oikein tiedä mistä se johtuu? En mielestäni ole tehnyt kamalasti ja kauhean pahoja asioita. Ehkä olen itse joskus ajatellut olevani sellainen ja ehkä joku on niin joskus sanonutkin. Olen kyllä lyönyt ja sanonut rumasti. Olen varastanut ja valehdellut. Olen ollut kateellinen ja kostonhimoinen. Olen ollut jopa julma. Mutta kukapa ei? Olen myös pyytänyt anteeksioppinut virheistäni ja pyrkinyt olemaan vähemmän paha. 

Silti olen yhä pitänyt itseäni pahana. Vaikka olen opetellut olemaan ymmärtäväisempi. Olen oppinut hillitsemään raivoani. Olen alkanut kuuntelemaan. Olen ystävällinen vittumaisillekin bussikuskeille. Osaan rakastaa ja arvostaa. Hoidan Katjaa ja Filemonia hyvin. 

Kun näkee itsensä pahana, on myös kamalan raskas olo jatkuvasti. Pahuus ei ole mikään arvostettava piirre, sitä häpeää ja siitä syyllistää itseään. Vuosien ajan olen ajatellut, että pahuus minussa on niin voimakasta, että sen näkevät kaikki (jopa ihmiset joita en tunne tai joille en ole koskaan puhunut). Olen ehdollistunut ajattelemaan itsestäni monessakin asiassa ylikriittisesti ja negatiivisesti. Etenkin masennuskausinani olen julma itseäni kohtaan.

Kuitenkin lähipäivinä olen alkanut näkemään, etten olekaan niin totaalisen paha. Vaan olen monellakin tapaa myös tosi hyvä! Tuntuu, että minussa on enemmän hyvää kuin pahaa. Tällaisen asian ymmärtäminen on parantavaa ja tervettä. Osaan nyt nähdä sen, millainen olen tänään, enkä määrittele enää itseäni menneisyyden tapahtumien kautta. Tästä olen tänään kiitollinen.

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Muutama viikko sitten luin Riku Siivosen kolumnin: Tämän vuoksi jokaisen Suomalaisen pitäisi viettää kymmenen viikkoa mielisairaalassa. Tämä teksti tuli elämääni juuri hyvään hetkeen, koska olen ollut kesästä saakka isossa kriisissä sekä kärsin kroonisesta ahdistuksesta. Lähisukulaiseni kävi juuri mielisairaalassa ja toinen on psykoottinen. Minä itse tunnen huonommuutta ja epäonnistumista lähes aina. Näen itsessäni paljon hulluutta ja vain jokin ihmeellinen selviytymisen ja yrittämisen geeni on pitänyt minut poissa sairaalasta. Minä voisin hyvin olla siellä ja niin muuten sinäkin. Eikä siinä ole mitään hävettävää tai epänormaalia.

Luettuani Siivosen kolumnista sairaalasta saadut "hyvinvoinnin päiväohjelman" kohdat jokin suhtautumisessa arkeeni on muuttunut ja helpottunut. 

Syö aamupala.

Tee jokin itseäsi miellyttävä tai rauhoittava asia.

Harrasta liikuntaa.

Tapaa ystäviä.

Tee jokin toinen itseäsi miellyttävä tai rauhoittava asia.

Tee asia, josta ei ole mitään hyötyä, joka on vain kiva.

Mene ajoissa nukkumaan.

Aikaisemmin olen tuntenut arjessani huonommuutta ja ahdistusta siitä, etten ole käynyt työhuoneellani sekä nostan työttömyyskorvausta. Kovin ja tuomitsevin ääni päässäni on liittynyt juuri siihen, kuinka minun tulisi itse tienata rahani. Tämä ääni on syntynyt lapsuuteni maailmassa. Minä en ole arvokas jos en ole menestynyt ja tienaa rahaa. Tämä tuntuu niin oudolta, koska en itse arvosta rikkautta tai elämää, jossa ei ole kuin työ! Tiedostan myös henkiset ja fyysiset rajoitteeni sekä oman arvomaailmani, mutta silti se sisäinen ääni on usein omaa ääntäni voimakkaampi. Kuitenkin tämän ohjelman luettuani, ymmärsin saavani aika monta rastia ruutuun. Ainoastaan kohta "mene ajoissa nukkumaan" on tuottanut kesästä saakka ongelmia. En ole osannut tuntea elämääni merkitykselliseksi ja tärkeäksi jos elän ns eläkeläiselämää: eli teen aikalailla vain asioita joista pidän.

Kuten tänään: heräsin kahdeksalta, koska vaikka minulle klo 8.00 on tuskaisen aikainen, olen huomannut olevani onnellisempi jos en pötkötä liian myöhään. Söin aamupuuron siemenillä ja mustikoilla. Menin pilatekseen koska se on parantavaa ja ihanaa. Tulin kotiin ja soitin ystävälle ja puhuimme tunnin. Sen jälkeen tein pihahommia melkein kaksi tuntia. Tänään saapui myös vinyylini painosta ja kävelin Katja-koiran kanssa ystävälleni juhlistamaan asiaa! Joimme kahvia ja söimme pullaa. Tulin takaisin kotiin ja kuuntelin Ville Pirisen uutta kasettia sekä Topi Sorsakoskea. Leikin kissan kanssa. Nyt kirjoitan tätä blogia ja jos en lähde ystävälle yökylään, pääsen ehkä myös ajoissa nukkumaan. Mutta toisaalta, ei tarvitse tässäkään ohjelmassa aina pyrkiä täydellisyyteen.

Musta alkaa tuntua siltä, että alan voittamaan sitä tuomitsevaa ääntä. Tänäänkin kuulin sen, mut sanoin sille: EI KIINNOSTA, MULLA ON KIVAA!

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Mulla on ollut aina hiuskriisi. Mut eipä oo enää! 

Olen jo niin kauan kuin muistan inhonnut vaatteita ja ollut kriisissä tyylini kanssa. En halua ostaa uusia vaatteita mutta mikään kaapissa ei ole tuntunut aikoihin hyvältä. Ihan kuin kaikki muuttuisi päälläni toiseksi. En myöskään ole laittautuja, enkä jaksa esim laittaa yhtään hiuksiani. Minulla onkin ollut noin kymmenen vuotta samanlaiset hiukset: leukaan saakka tai vähän pidemmät ja vaalennetut .

Lapsuuden kiusailut ovat jättäneet jonkinlaiset jäljet ja vaikka olenkin suht ok naamani kanssa, on selkeästi syvälle minuun jäänyt epävarmuutta. Etenkin masennuskausina suhtautuminen myös ulkonäköön on negatiivisempi. Olen ajatellut tarvitsevani vähän pidemmät hiukset, ikäänkuin kasvoni olisivat silloin enemmän piilossa. Olen katsonut ihaillen ihmisiä, joille sopii lyhyet hiukset. Olisin itse niillä maailman rumin.

Tuntuu oudolta kirjoittaa tällaista. Jotenkin väärältä itseään kohtaan. Tai siis myöntää tällaisia asioita. Että on näin epävarma ja itsekriittinen. Ja ennenkaikkea se, miten paljon JA TURHAAN elämässä kärsii, koska ajattelee niin vääristyneesti itsestään. Eikä se todellakaan rajoitu vain ulkonäköasioihin vaan toisinaan kaikkeen tekemiseen.

No mutta viime viikolla ihana ystävä ehdotti, että voisin leikata ihan lyhyet hiukset. Muutenkin vaihtelu ulkonäössä saattaisi piristää! Googletin heti kuvia söpöistä 60-70-luvun lyhyistä hiustyyleistä ja varasin ajan kampaamoon. Etsin itsestäni kuvan lyhyissä hiuksissa vuodelta 1997, kun olin 17-vuotias. Silloinkin pidin itseäni ihan kamalan rumana ja nyt kun löysin kuvan näinkin maailman suloisimman teinin.

Jännitin leikkauspäätöstäni ja pelkäsin, että kadun heti! Mutta kun hiukset putosivat lattialle näin heti että sehän onkin tosi kiva. Kasvoni tulivat ihan erilailla esille, koska olen aiakisemmin piilotellut niitä. Ihankuin näiden lyhyiden hiusten kanssa olisin vihdoinkin Sanni. Nämä kuivuu hetkessä eikä näitä tarvitse laittaa millään tavalla. Olen kokoajan ihana ja söpö ja kaikki vaatteetkin sopii minulle nyt. Tyyliongelma ei ollutkaan vaatteissa vaan hiuksissa. Mutta KÄÄK miten hiukset voikaan tehdä näin iloiseksi!?

Pages