Minä olen se lapsi

Lukupiirissä valikoitui kirjaksi Riina Mattilan Eloonjäämisoppi.

”Kun Riina Mattila oli 13-vuotias, hänen kaverinsa raiskasi hänet. Se jätti trauman, jota Mattila käsittelee edelleen. Eloonjäämisoppi on omakohtainen tarina, vaikea ja kipeä. Se on kuitenkin myös kirkas ja koskettava kertomus kasvamisesta, kärsimisestä, identiteetistä ja eloonjäämisestä. Kirja tarjoaa myös konkreettista tietoa traumasta toipuville ja ihmisille heidän lähellään.”

Olin odottanut kirjan lukemista, koska Mattilan esikoisromaani Järistyksiä on niin hyvä, enkä arvannut miten tämä lukukokemus minuun vaikuttaisi. Tämä ei siis ole kirja-arvostelu, vaan teksti siitä, mitä olen muutaman viikon aikana käynyt läpi.

Kirjan alusta saakka koin voimakasta samaistumista kirjoittajaa kohtaan. Minäkin olen ollut lapsi, joka on voinut paremmin eläinten kuin ihmisten kanssa. Olin lapsi, joka tunsi usein ulkopuolisuuden tunnetta ja yksinäisyyttä. Muistan kuinka minua kiusattiin ratsastuksessa, enkä lopulta mennyt enää tallille. Piilouduin kerrostalomme vinttikomeroon ratsastussaappat jalassani siksi aikaa kun äiti luuli minun olevan tallilla harrastamassa. Mattila piiloutui portaiden alle. Lukiessani hänen muistojaan luinkin omia muistojani. Huomaamattani palasin lapsuuteni synkkiin hetkiin ja menin ihan sekaisin. Ajoin töistä autolla kotiin ja itkin hallitsemattomasti: minä en parane koskaan!

”Traumatisoitumiseen liittyy usein harhaisia kuvitelmia ja suoranaisia vääriä käsityksiä, joista käytetyin lienee se, että traumatisoituakseen ihmisen täytyy kohdata jokin käsittämättömän hirveä asia- kuten sota, luonnonkatastrofi tai auto-onnettomuus. Harva tulee ajatelleeksi, ettei traumatisoitumiseen välttämättä vaadita traumaattisia tapahtumia, vaan asioita, joilla on traumaattinen vaikutus yksilön kehitykseen”.

Kun lopetin terapian kuusi vuotta sitten, luulin, että olen käsitellyt väkivaltaisen lapsuuteni. Tunsin lempeyttä ja sääliä sitä ihmistä kohtaan, jonka vuoksi juureni eivät koskaan tule olemaan terveet. Ymmärsin, että haitallinen käyttäytymiseni rakkaussuhteissani oli opittua toimintaa sekä pelkoa siitä että menettää kontrollin. Minä en pystynyt lapsena kontrolloimaan sitä ympäristöä, jossa elin. Siellä ei ollut turvallista.

Olen lukenut kirjaa hyvin pienissä osissa, hetkinä jolloin siihen ehkä pystyn. Tuntuu kamalalta kohdata menneisyyden vaikutus nykyminään. Kuinka en ole huomannut aikaisemmin miksi minun on mahdotonta luottaa siihen, että olen rakastettu? Kun olen päässyt väkivaltaisuudestani (luojan kiitos!) on jäljellä paniikki ja suru, enkä tiedä voiko tällaisista asioista selvitä ilman ammattiapua? Minä olen se lapsi jolle kerrottiin vuosia  etten ole missään hyvä. Olen se lapsi jolle huudettiin päin naamaa kuinka ruma olen. Tämä jatkui vuosia ja koulumaailmassa muut jatkoivat sen kertomista, minkä olin uskonut jo aikaa sitten muutenkin todeksi.

Vaikka on kamalaa ja raskasta joutua käymään näitä asioita taas läpi, eikä elämä tunnu koskaan helpottuvan, vaan aina aukeaa uusia haavoja. Niin silti tunnen nyt kuinka olen saamassa kiinni jostakin sellaisesta, jonka ansiosta pystyn ainakin ymmärtämään olojani ja toimintaani paremmin. Se ymmärrys toivottavasti vie eteenpäin.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *