”Etkö voi tehdä jotain muuta?”
Tämän kysymyksen fysiatri esitti minulle alkukesästä tutkittuaan niskani ja ranteeni kiputiloja. Hän pamautti sellaiset ”faktat” kehostani pöytään, että itkin seuraavan viikon. Todellakin ajattelin, että nyt minulta on viety urheilun lisäksi myös työni. Rauhoituttuani ja kehoani kuunneltuani tulin siihen tulokseen, ettei fysiatrilla ollut näyttöä siitä, mikä niskassani on aiheuttanut vittumaista kipua jo puolitoista vuotta. Magneettikuvissa ei näkynyt mitään, mutta kysyttäni mikä minulla on? Hän kertoi tietävänsä: pahat kulumat ja ranteeseen muodostumassa rannekanava-ahtauma. Kuulemma en pystyisi tekemään työtäni enää kauaa. Sain silti lähetteen fysioterapeutille, joka opastaisi taas jotkut uudet kuntouttavat jumppaohjeet niskalle sekä ohjeen käyttää rannelastaa öisin. Viimeisten vuosien aikana luottamus fysioterapeutteihin on mennyt. Olen aina noudatanut jumppaohjeita ja lopulta mennyt todella huonoon kuntoon (”oho, no nämä eivät tainneetkaan sopia selkääsi”) tai mitään ei vain ole tapahtunut jumpattuani kolme kuukautta 6 kertaa päivässä (”no jatka vaan näitä, ei näistä haittaakaan ole ja varataas taas uus aika!”)!!!
Kuukautta aiemmin minulle tehtiin hermoratatutkimus, koska sormissani kihelmöi ja piirtäessä tuntui, ettei voimaa ole. Kynä meinasi pudota. Tutkimuksesta ei tullut ilmi mitään omituista ja toisaalta se ärsytti, kun taaskaan mitään ei selvinnyt. Silti tämä fysiatri ajatteli kertoa minulle nämä aikaisemmasta kokemuksesta temmatut uutiset, yhtään ajattelematta, miltä ne lauseet minusta tuntuisivat. Otin ne lopullisina totuuksina. Että tämäkin! Pyöräilin sairaalasta kotiin hysteerisesti itkien, enkä ymmärtänyt miten tästäkin selviäisin? Olin juuri hyväksynyt selkäni tilanteen, eikä sekään ole ollut helppoa.
Mutta nyt jotakin on tapahtunut. Voin vähän paremmin. Ihan aluksi päätin, että teen töitä niin kauan kuin pystyn. Sitten kalevalainen jäsenkorjaajaystäväni loi vähän toivoa kertomalla, että sormien puutuneisuus johtuu usein kireistä niskan lihaksista. Ja todella kireät ne ovat. Olen myös alkanut saamaan akupunktiota kahdesti viikossa. Selkä on parempi kuin kymmeneen kuukauteen. Päätä kyllä särkee ihan liikaa, mutta uskon, että tämäkin putki taas loppuu pian. Ja hierojalla pitää alkaa käymään. Nyt pystyn piirtämään päivässä kaksi tuntia niin ettei jokainen sekuntti ole tuskaa.
Mutta enkö voisi tehdä jotakin muuta? Olen ollut vihainen tästä kysymyksestä, mutta myös itse miettynyt asiaa. Miksi piirrän seinän kokoisia puuväritöitä kun tällä tahdilla vuodessa valmistuu 1-2. Maalaaminen olisi keholleni ystävällisempää: siveltimellä ei tarvitse painaa niinkuin puuvärikynällä, jolloin ranne ja niska eivät olisi niin voimakkaan rasituksen alla. Ei tarvitsisi tehdä kuntouttavia harjoituksia jokaisena hetkenä. Maalaaminen on myös 15 kertaa nopeampaa. Harmittaa vaan, että itse kokee suuret piirrokset kiinnostavimpina kuin maalaukset. Eikä juuri tajuttuaan mikä se oma juttu tekemisessä on tekis mieli opetella taas ns. uutta tekniikkaa. Saada maalaamiseen samaa varmuutta kuin piirtämiseen.
Yllä olevaa kuvaa oon piirtänyt joku 70 tuntia, samassa ajassa tein vuosi sitten ainakin kaikki nämä (maalaamisen lisäksi palojen leikkaamiset ja pohjustamiset). pystyi tekemään paljon kauemmin kuin kaksi tuntia päivässä. Ei taas mitään järkee tässä omassa toiminnassa!
