Valonsäteet

Kun tapaa ihmisen, jonka silmät näkyvät edessäsi täysin selkeinä, vaikka hän on ollut muualla jo monta päivää. Niistä heijastuu valonsäteet. Silmäluomet ja ripset, rypyt jotka nauru synnyttää. Olet niin lähellä että kuva sumenee, sekoittuu omiin silmiisi ja huomaat, ne ovat omat silmäsi. Etsin ihmisestä itseäni. Etsin samanlaisia kokemuksia, lapsuuden kipuja ja aikuisuuden kipuja, ymmärrystä. Leikkimielisyyttä. Toisen iho on jatkumoa omalle ihollesi. Kosketat itseäsi ja samalla toista, et erota kumman nahka on sormiesi alla. Kahden ihmisen pehmeät ja lämpimät nahat ovatkin yksi nahka. Nauramme. Kerrot lapsuudestasi, kaikesta siitä vääryydestä mitä sait kokea ja minä ymmärrän koska koin saman. Saman mutta erin. Ulkopuolelle työntäminen ja tajuaminen, kuinka monta vuotta vielä pitää elää, vaikka on vasta yhdeksän. Kun tapaa ihmisen jonka kanssa on samaa sukupuolta, vaikka henkilöturvatunnuksen numerot sanoisivat muuta. Sellainen on aivan ihanaa. Ihminen samasta maailmasta. Sanojen heittelyä, lauseiden syntymistä, omituista tarinaa rakentuu, eikä kukaan muu tajua yhtään mistä puhumme (tai niin haluamme uskoa).

Elämäni perustuu vahvimmin ihmissuhteisiin ja rakkauteen. Vuosi on ollut siinä mielessä ihmeellinen, että olen tavannut kolme todella merkittävää ihmistä. Ensimmäinen särki sydämeni, toisen kanssa emme välttämättä kohtaa toiveinemme, kolmas on ihan uusi ja ihmeellinen, me näemme vielä. Eron jälkeen olen tietoisesti muuttanut käsitystäni perinteisistä parisuhteista ja altistanut itseni näkemään muut ennakkoluulottomammin. Silloin tapahtuu niin, että ihmiset ja kohtaamiset näyttäytyvät ainutkertaisina ja rakkautta onkin ihan jokapuolella. Vuodet, jotka olen elänyt, ovat tehneet minusta luottavaisen, heittäydyn uuden ihmisen eteen täysin ilman pelkoa tai muuria, juuri sellaisena mitä olen. Vain se, mitä olen, on oikea tapa olla. Vain olla minä, antaa toisen olla sinä.