Pelosta

Vaikka kirjoitankin avoimesti ja suoraan asioista, mietin silti paljonkin sitä, mitä tänne kirjoitan. On asioita ja ihmisiä, joiden yksityisyyttä tulee suojata. Blogini ei saa loukata enkä halua suututtaa ketään. Joskus tämä on hankalaa. Olen itse niin avoin, että minulta on kestänyt vuosia ymmärtää se, ettei monet muut olekaan. On ihmisiä, jotka eivät halua itsestään mitään someen. On ihmisiä, jotka pitävät asiat itsellään / valitsemallaan pienellä joukolla. Minun on lähes mahdotonta olla olematta avoin. Täysin kritiikitön avoin kirjoittaminen tänne merkitsisi siis sitä, että joku muu saattaisi suuttua tai loukkaantua. Tämä tuo omat haasteensa täällä kirjoittamiseen. Joskus haluaisin jakaa elämästäni asian johon hakisin ehkä vertaistukea, mutta se paljastaisi myös jostakin toisesta. Moni lukija ei tunne minua henkilökohtaisesti, mutta tutut tietäisit kenestä/keistä on aina kulloinkin kyse.

Ehkä eletyt vuodet ovat tuoneet jo jonkin verran kokemusta elämästä kun ikäviä asioita tapahtuu. Vaikka tuntisin kouristavaa ahdistusta kehossani, en anna sen vallata kokonaan elämääni. Pystyn uheilemaan, juttelemaan, nauramaan, tekemään töitä, syömään ja luomaan. Pystyn irtautumaan surusta ja huomaan, kuinka elämässäni on paljon hyvää, eikä mikään yksittäinen ikävä tapahtuma pysty peittämään alleen sitä kaikkea. Elämä ei ole vain yhtä tunnetta. Toiset tunteet ovat kuitenkin sietämättömiä ja tuntuukin, että niistä ulospääsy on liian haastavaa (ikäänkuin työkalut puuttuisivat). Tälle pelolle ei välttämättä ole mitään todellista syytä. Olen vain kokenut joskus jotakin, joka on jättänyt jäljen ja nyt se esiintyy uudenlaisessa asiayhteydessä helvetinmoisena pelkona. Vaikka järkeni kertoo ettei hätää ole, on pelontunne niin suuri, että se ikäänkuin muuttuu totuudeksi. Tottakai saan rauhoitettua itseni useasti päivän aikana, mutta myös useasti se pelko ottaa vallan. Tunnen sen kovana fyysisenä kuristuksena kehossani. Se peittää kaiken hetkeksi.

Ajattelen, että ihminen voi oppia ja muuttua läpi elämän. En kestä sanontaa ”ei vanha koira uusia temppuja opi”. Mielestäni on laiskaa, junttia ja typerää väittää niin.  Olen itse päässyt kovalla työllä eroon ikävästä käyttäytimisestäni tekemällä tietoisesti sen eteen töitä. Silti joissakin tapauksissa tulee epäily, ettei pääsekään jostakin asiasta ns eteenpäin. Tai siis tarkoitan sitä, että jos pidät tomaatista mutta se vaan kutittaa kurkkuasi, niin sitten sitä ei kannata syödä. Kannattaa syödä sellaista mikä ei kutita. Asia jää harmittamaan sinua. Pelkään, etten pysty muuttamaan tapaani suhtautua tiettyihin asioihin elämässäni, että tulen aina kärsimään vähän yli sietorajani. Se tarkoittaisi sitä, että minun tulisi luopua jostakin todella rakkaasta. Jos tilanne jatkuisi muuttumattomana pitkään, mielenterveysongelmani saattaisivat paheta. Pitää tunnistaa omat rajansa ja on myös elettävä niiden mukaan, vaikkei se aina ole mieluisin reitti. Joka toinen hetki luotan siihen, että helpottaa, ja sitten seuraavassa hetkessä taas en.

Onko asioita, jotka ovat meissä liian syvässä vai onko kaikki mahdollista? Pystyykö 38-vuotias Sanni muuttumaan tai helpottaako edes vähän?

Kuva: Elina Knuutinen