Ripustuksen lavasteissa
Koska pidän työnteosta, etenkin silloin kun kyseessä eivät ole omat työni, olen auttanut tämän viikon kuvataiteilija Jyri Pitkästä, jonka teos on mukana ensi sunnuntaina avautuvilla Mäntän kuvataideviikoilla. Vuoden 2015 kuraattoreiksi on valittu taiteilijapari Kalle Hamm ja Dzamil Kamanger. Tämän vuoden teemana ovat ulkomaalaistaustaiset kuvataiteilijat Suomessa. Täältä voit lukea aiheesta lisää. Tiedossa näyttely, joka ei päästä katsojaa helpolla ja pureutuu tärkeisiin teemoihin- suosittelen!
Jyrin teos Sosiaalimaisemia esittelee kahden mänttäläiskahvilan, Wilhelmiinan ja Alexin läheisyydessä toimivien yritysten, yhdistysten ja yhteisöjen edustajien ajatuksia ja arvoja vieraiden kulttuurien edustajista paikkakunnalla sekä omia varhaisia muistoja kohtaamisista ulkomaalaisten kanssa. Haastatteluaineiston pohjalta litteroidut suorat sitaatit ikkunoissa ja kahviloiden sisätiloissa avaavat kahviloiden sisältä nähtyyn maisemaan ja ympäristöön usein näkymättömäksi jääviä sosiaalisia tasoja. Vaikka otanta onkin kaupungin väkilukuun nähden pieni, se haastaa katsojan ajattelemaan laajemmin, millaisessa kulttuurisessa ympäristössä oikeastaan elämme ja miten voisimme sitä omissa yhteisöissämme huomioida ja kehittää.
Työtä on ollut paljon. Jyri on haastatellut kymmeniä Mänttäläisiä yrittäjiä, nauhoittanut keskustelut, litteroinut tekstit sekä valinnut joukosta parhaat sitaatit. Osa on päätynyt tekstiksi pöytäliinoihin, osa suoraan seinään ja ikkunoihin, loput printteihin. Itse olen painanut kangasväreillä kirjaimia kankaaseen, ommellut, kirjoittanut jugurtilla ikkunaan, juossut paikasta paikkaan, pessyt väriä sapluunoista. On ollut onneksi muitakin auttajia.
Taiteilijathan ovat tottuneet Suomessa tekemään työnsä ilmaiseksi, usein myös maksamaan siitä, että saavat teoksensa esille. Jos olet onnekas, sinulla on apuraha työskentelyyn tai materiaalikuluihin. Ammatissa toiminen ihmetyttää monia juuri tämänvuoksi. Itselle suurin palkka työskentelyssä on nähdä oma teos valmiina ja ripustettuna: sillähetkellä muistaa miksi tätä jaksaa tehdä! Entä sitten, kun olet ripustanut / kirjoittanut lausetta seinään kaksi vuorokautta ja ravintolan omistaja haluaa ottaa teistä ryhmäkuvan teoksen edessä. Heti sen jälkeen hän sanoo: Minä maalaan tuon seinän valkoiseksi.
Iskee paniikki ja nieleminen sattuu. Ravintolan omistajalle on näytetty luonnos tilasta (lue: teksti) ja hän on hyväksynyt suullisesti suunnitelman. Sitten on tehty töitä. On väsyttänyt, on ollut kiire, ei muista syödä, mietitään loppuuko aika? Saadaan valmiiksi, ihanaa, voidaan siirtyä seuraavaan kahvilaan jatkamaan töitä. Teos on suunniteltu esille kolmeen tilaan ja tämä olisi ollut yksi niistä. Mutta omistaja haluaa maalauttaa teoksen piiloon. Hän lähettää kuulemma laskun perässä.
Entä kuka maksaa taiteilijalle teoksesta, jonka osa on tuhottu? Kattaako näyttelyn vakuutus tämän? Eikö sanallinen sopimus enää merkitse mitään ja sitten kaikki ymmärtävätkin yrittäjää, koska se on hänen tilansa. Monet muut kuvataideviikkojen taiteilijat tukevat ja käskevät ottamaan yhteyttä lakimieheen. Löytyy myös niitä, jotka kohauttavat olkapäitään: no saithan sä siitä kuvat! Jos kyseessä olisi ollut oma teokseni, en olisi saanut itseäni enää kokoon. Nytkin teki tiukkaa jatkaa, olla toisen tukena ja jaksaa ripustaa vielä yksi kahvila. Piti aloittaa ikäänkuin alusta, jo valmiiksi väsyneenä kiireen keskellä tehdä ajatustyö kuinka saada teoksesta kokonainen niin, ettei se näytä keskeneräiseltä? Jos ravintolan omistaja olisi lukenut tekstin suunnitelmasta ja sanonut heti ettei käy, olisi meillä ollut vielä aikaa ja mahdollisuus ehkä etsiä uusi tila. Emme edes saaneet perusteluja. Anteeksipyyntö auttaisi- silloin voisi ainakin antaa anteeksi.
Menin kotiin ja kirjoitin facebookkiin:
Mikä on pahempaa kuin baarissa istuminen? Baarissa istuminen, joka on täynnä hyttysiä. Mikä on pahempaa kuin raskas ripustus? Se, kun heti saatuasi kaiken valmiiksi teos tuhotaan. Ei siinä, elämää Mäntässä.
Joku näki tämän ja soitti Aamulehteen. Siitäkin nousi pienimuotoinen kohu, koska tällaisista väärinkohteluista ei saa puhua ääneen saati kirjoittaa nettiin. Kaikki on hyvin kunhan taiteilija pitää turpansa kiinni. Lue täältä, mitä Aamulehti just kirjoitti.
