Kasvot eivät kerro mitään

Aloitin mitä tyypillisimmän omakuvaprojektin. Huomasin, että jotakin sarjallista tulee tehdä, jotakin sellaista mikä ei vaadi liikoja. Riittää paperi, sivellin, vesivärinapit ja peili. Ei tarvitse edes mennä työhuoneelle saakka vaan voi tehdä koiristaan tulevia eroahdistuneita, kun on nyt niiden kanssa aina kotona. Ei yhtään ihme, että omakuvat ovat olleet kautta aikojen taiteessa niin yleinen aihe. On miljoonia tapoja maalata niinkin tylsää aihetta kuin oma naama. Etenkin kun olen ihokammoinen maalari, aloitan peläten ja epävarmana tyhjän paperin äärellä. Aamulla saatan miettiä minkä paidan puen päälleni, mikä on oloni tänään, mitä toivoisin maalauksellani tavoittavan ja kertovan? Aina onnistun eksymään tunnelmasta ihan toiseen. Kaikissa kuvissa olen minä, mutta ne eivät kerro minusta mitään. Jos tänään katsoisit silmiini, huomaisit minun itkeneen meren.