Osasin päästää irti

Kesä loppuu ja olen päästänyt irti. Saan ja näen vihdoinkin elämäni ilman kivun verhoa sen päällä.

Olen selättänyt vuosikymmenien kroonisen ahdistuksen. Olen selviytynyt syömishäiriöstä, enkä katkeroitunut fyysisistä kivuista, jotka näyttävät jääneen osaksi minua. Olen sanonut vuosia lähes kaikkeen uraani liittyvään ei ja löytänyt vihdoin itselleni sopivan tavan ja määrän työskennellä. Sopivan mielelleni ja keholleni. Monien mielestä teen ehkä  liian vähän, mutta minulle juuri sopivasti.

Kiitän päivittäin sitä, että uskalsin ja jaksoin muuttaa. Nyt asun alueella, jossa kaikki minulle tärkeä on lähellä. Ystävät, lempimetsä ja lempijärvet. Kiitän sitä, että olen kuunnellut itseäni, näin tutustunut itseeni ja voin todeta pitäväni itsestäni. En ole oikeastaan koskaan aikaisemmin täysin pitänyt itsestäni. Olen inhonnut ja syyttänyt itseäni varmaan jokaisena päivänä täytettyäni 11. Olen myös hetkittäin ollut ok itseni kanssa, mutta silti kurkkua on kuristanut ja jokin on painanut. Pahassa olossa ei pysty olemaan itselleen hyvä.

En ymmärrä miten, mutta minussa ei ole enää sitä tauotonta pelkoa ja surua. Sen sijaan näen elämäni ihanana. Uusi päivä ei ole enää raskas suoritus, vaan jotain mukavaa mitä odotan. Olen pudottanut elämästäni negatiiviset asiat ja ympäröinyt itseni hyvillä ihmisillä ja eläimillä, kivoilla tekemisillä. Olen oppinut kohtelemaan itseäni kuin ystäviäni. Kuitenkin kaikista helpottunein olen siitä, etten enää tarvitse romanttista rakkautta ollakseni onnellinen ja tunteakseni turvallisuutta.

Muistan, kuinka vielä kolme kuukautta sitten uskoin, etten koskaan opi olemaan yksin. Sitten yhtenä päivänä havahduin siihen, etten enää inhoa ja väheksy itseäni eikä minulta tunnu puuttuvan mitään. Olen tässä ja luotan itseeni, luotan elämääni ja siihen ettei ole mitään hätää. Minä en myöskään ole paha vaan sittenkin tosi hyvä.