Aika onnellisen

Lopetin onnen tavoittelemisen muutama vuosi sitten. Silloin ymmärsin onneni olevan tässä hetkessä. Jos se olisi huomisessa tai saavutuksissa, en kokisi onnellisuuden tunnetta koskaan. Tai siis ”ymmärsin”. Asiathan menevät usein niin, että ymmärrät jotakin ja pystyt sanoittamaan sen, tiedät sen olevan sinulle hyväksi, mutta käytännössä onnistuminen vie usein kauankin aikaa, niin, että todella pystyt tekemään oivalluksestasi osan käyttäytymistäsi. Esimerkiksi minua oksettaa karkkien liiallinen syöminen ja tiedän tämän olevan itselleni ongelma, mutta silti syön aina niitä liikaa ja lopulta oksettaa. Joskus tulee se päivä (ehkä!), kun pystyn laittamaan osan karkeista kaappiin odottamaan seuraavaa päivää. Muistan ongelmallisen syömishistoriani enkä enää jaksa elää niin, koska se ei tee minulle hyvää. Tätä päivää odotellessa saan kuitenkin olla onnellinen.

Onnellisuus ei ole sitä, ettei ahdista, ettei työt paina, ettei ole kipuja kokoajan kehossa. Ei sitä, ettenkö surisi läheisieni huolia, ettenkö ikävöisi rakastani, ettenkö pelkäisi pahinta. Myös juuri nämä asiat ovat osa onneani. Kun sanon olevani onnellinen, ei se tarkoita etteikö minulla olisi ongelmia, huolia ja pelkoja. Tämän asian tiedostaminen ja todella sen tunteminen on tehnyt minut onnelliseksi. 

Uskon, että omassa elämässäni saan kiittää tästä ”invalidisoitumistani”. Ilman fyysisiä kipujani olisin jatkanut elämääni sokeana ja tavoitellut aina vain esimerkiksi taiteellista menestystä. Olisin ollut kokoajan kaikkeen tyytymätön ja vain tavoitellut taas suurempaa. Kun oikeasti ei enää pysty ja pitää pysähty voi joko katkeroitua tai muuttua. Voi olla kateellinen kaikille kaikesta tai vaan olla onnellinen siitä, että saa juoda aamukahvia kardemummalla. 

Elän elämäni onnellisinta aikaa. Parasta siinä on se, ettei se johdu toisesta ihmisestä, menestyksestä tai materiasta. Tämä onnellisuus tuntuu hirveän herkältä, särkyvältä ja katoavaiselta. Tänäänkin on ihan tavallinen päivä, mutta se on onnellinen. Tätä on vaikeaa selittää.