Jaksan laittaa (joskus) huulipunaa
Olen ollut hiljaa, koska en ole pystynyt kirjoittamaan ja kertomaan. Ajattelin, että voin hyvin. Viimeisen kahden vuoden aikana tapahtuneet asiat (fyysiset vammat, homesairaus, migreeni, ero) tuntuivat olevan ns hallinnassa. Olin menettänyt, surrut, kohdannut ja hyväksynyt. En vältellyt asioiden käsittelyä. Siis ajattelin: voin olosuhteisiin nähden ihan hyvin.
Silti minuun kai on pakkautunut joitakin asioita, joita en ole edes huomannut. Olen ehkä kohdistanut huomioni vääriin asioihin? Mistä helvetistä näitä ihmisen mielen juttuja koskaan ihan tajuaa? Ja nyt kun olen 37-vuotias ja todellakin ajattelin pahimman olevan takana, tapahtuu muutama todella ikävä asia lyhyen ajan sisällä ja huomaan, että en jaksa. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen ollut romahtamispisteessä. Olen tuntenut ja ajatellut ”tässä on liikaa, minulla ei ole voimia, tarvitsen apua”. Olen toivonut kuolemaa kohdalleni (vaikka en koskaan pystyisi tappamaan itseäni) ja ihmiset kauhistelevat kun kirjoitan sen tänne, mutta tuskimpa olen yksin ajatusteni kanssa. On olemassa kahdenlaisia mielenterveysongelmaisia, heitä jotka ovat toimintakyvyttömiä ja heitä, jotka toimivat. Minä kuuluun niihin toimiviin. Jos en kertoisi täällä ongelmistani ihmiset varmaankin näkisivät vain sen, kuinka tuottelias ja ahkera olen. Nauran myös usein, urheilen paljon, olen sosiaalinen, käyn usein keikoilla ja erilaisissa tapahtumissa, huolehdin hygieniastani, jaksan laittaa (joskus) huulipunaa. Ulkoiset asiat eivät kerro ihmisestä yhtään mitään. Yritän vain kuluttaa aikaani ja elämänhän on jatkuttava.
Mutta koska nyt kirjoitan tästä, voin ehkä (ainakin juuri tällä hetkellä) vähän paremmin. Jotakin on tapahtunut alitajunnassani ja yhdestä asiasta olen vain päättänyt päästää irti. Se ei ole helppoa ja toimin sydämeni vastaisesti, mutta se on ainoa järkevä ratkaisu jos haluan tilani paranevan. Olen myös saanut ajan mielenterveystoimistosta, koska tarvitsen uusien ajatusmallien sisäistämiseen ulkopuolista apua. Aluksi olin kauhuissani löytäessäni itsestäni sellaisia piirteitä, joita muissa ihmisissä olen ns halveksunut ja pelotti huomata olevansa näin fucked up. Mutta sitten ymmärsin, että monet ihmiset eivät koskaan edes löydä itsestään niitä ”vikoja” ja vaan jatkavat sokeina itsensä ja muiden tuhoamista. Viimeisten vuosien aikana kaikista tärkeimmältä on kuitenkin tuntunut se, että voi kasvaa ja olla siedettävämpi itselleen ja muille.
Sitten on tietysti niitäkin asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Asioita, joista ei voi päästää irti. Sellaisia, jotka kasvaa talon rakenteissa. Pitää luottaa, että remonttimiehet ratkaisee ja ettei rahat lopu kesken. Voi vaan hengittää ulos ja sisään, silloin ei kuole (paitsi jos on hometta niin tulee helvetin sairaaksi).
Tässä vielä elokuun maalauksia. Tykkään näistä! Jokaista on ollut tosi raskas maalata ja keskittymiskyky on ollut kateissa. Oon kuitenkin onnellinen ja kiitollinen kuvien hetkistä, koska ilman ystäviä kaikki olisi tuhansia kertoja kamalampaa!
Katso myös teossarjan aikaisemmat kuvat: