Kun ahdistunut onkin onnellinen
Joskus toivoisin, että olisin mies tai vanhus. Syy siihen on yksinkertainen: kuukautiset. Minulla on hormonaalinen migreeni ja sen vuoksi päätäni särkee kuussa 8 päivää. Olen tietysti todella onnellinen, että vain kah-dek-san, kun ennen särki 25. Kaksikymmentäviisi! Se on vuodessa 300 päivää. Ei tietenkään tarpeeksi neurologin mielestä (lääkärin lähete tuli bumerangina takaisin). Mutta päänsärky ei nyt ollut se mistä haluan kirjoittaa. Viisi päivää sitten kaulaani alkoi kuristaa. Sitä kuristaa oikeastaan kokoajan koska olen ollut koko ikäni ahdistunut (tai ainakin 6-vuotiaasta saakka), mutta se painava tunne kaulalla ei kuitenkaan ole niin voimakas ettenkö pystyisi elämään ja olemaan myös usein rentoutunut ja iloinen. Perusluonteeni on ailahteleva: olen päivässä monta kertaa surullinen ja monta kertaa iloinen, jos jompikumpi olotila pysyy jatkuvana liian pitkän ajan, esimerkiksi kokonaisen päivän, rupean huolestumaan. Nyt kävi niin. Olin monta päivää aivan helvetin ahdistunut. Ja kun on sellaisessa olossa alkaa tietysti etsimään syitä oloonsa. Mikä elämässäni on pielessä? Johtuuko tämä erosta? Ammatista? Arjesta? Ihmissuhteista? Tunteista? Ja koska ihminen tarvitsee syitä ja vastauksia niin niitä vaikka kehittää omaa oloaan helpottamaan. Eihän ketään ahdista ilman syytä?
Siihen oloon hukkuu. Ehkä parhaiten sitä oloa kuvaa se, kun olet rakastunut ja haluat jakaa aikasi ja arkesi ja kaiken sen jonkun tyypin kanssa ja kaikki on ihanaa ja täydellistä, kunnes se toinen jättääkin sinut. Minulla oli tuskaisen jätetty olo niiden päivien ajan. Normaalisti huomaan lisääntyneestä ahdistuksesta, että nyt ne vitun menkat on taas alkamassa, mutta tosiaan se olo kestää vain päivän. Aloin pelkäämään enkä saanut nukuttua enkä kyllä muutenkaan saa kun kissa pitää hereillä ja tuo ulkoa kirppuja sänkyyni ja olen täynnä kutisevia puremia. Ajattelin myös että huonosti nukuttu kesä alkaa vaikuttamaan lisääntyneenä hulluutena. Elämä alkoi todellakin pelottamaan, että eikö tämä lopu?
Mutta viime yönä klo 2 kissa kääntyi kainalossani, avasin silmäni ja sitten ei enää kuristanutkaan. Ja tajusin että ohhoh tämähän olikin taas jokin hormoonihäiriö. Osasin epäillä myös sitäkin, koska viime talvena Jyrin muutettua pois yhteisestä kodistamme kamala ahdistus kesti noin 5 viikkoa ja kuukautiset olivat sekaisin. Reagoin selkeästi tunneasioihin herkästi. Silloin menin lääkärillekin ja kun tutkimuksissa ei ilmennyt mitään hän kysyi onko elämässäsi tapahtunut suuria muutoksia?
Kun muistelen peruskouluaikoja en muista, että pms-oireista olisi puhuttu mitään. Näytettiin vaan joku animaatio, jossa nainen ja mies olivat palapelin palat, jotka liitettiin yhteen ja sitten syntyy vauva. Näytettiin kyllä myös ihan järkyttävä synnytysvideo, jonka takia en synnytä koskaan! (Sen näyttämistä kyllä voidaan mielestäni jatkaa, kunhan syntyvyys kääntyisi laskuun) Toivottavasti valistus on vähän parantunut 80-90-luvuilta. Minun elämääni olisi ainakin helpottanut tieto siitä, että kuukautisten aikaan et vain valu verta ja olet vihdoin sukukypsä (jee!) vaan nuppisi voi seota totaalisesti ja kehosi voi läpikäydä järkyttäviä kipuja. Masentaa, väsyttää, sattuu, ärsyttää, itkettää, tekee mieli syödä kaikki. Ymmärsin yhdistää mieleni heittelyt kiertooni vasta noin 7 vuotta sitten ja silloin kyllä elämä helpottui kun tiesi, että vihdoin kaikelle sekoilulle ja kipuilulle on oikeasti olemassa jokin syy ja joskus vielä helpottaa.
Aamulla nousin sängystä ja olin aivan mielettömän onnellinen. Ymmärsin, että tällainen ahdistus on täysin omasta toiminnastani riippumatonta eikä todellakaan määrittele minua ihmisenä. Kävelin Katjakoiran kanssa pienen lenkin, naapuri kehui ihanaa vaaleanpunaista taloani, yksi antoi karkkia ja toinen kissalle herkkuja. Sateenkaari näytti osuvan juuri minun talooni. Eikä ihme! Siellä on nämä kaksi. Ja minä: onnellinen ihminen.
