Maalaamisesta ja taiteilijan (minun) tulevaisuudesta
Vihasin maalaamista. Vihani oli pelkoa. Tuntui, ettei kärsivällisyyteni riittänyt värien sekoitteluun, likaisiin pensseleihin tai tahriintuneisiin lempivaatteisiin (koska en oppinut pitämään maalausvaatteita). Puuvärit siistissä järjestyksessä: paljon helpompaa (synnyin hyvänä piirtäjänä). Sitten minun oli pakko maalata puoli vuotta, koska sain apurahan Shoutdogsille, eikä kangastussit todellakaan liukunut hyvin kankaalla. Maalasin koiran, toisen ja lopulta yli neljäkymmentä. Huomasin, kuinka helpoksi maalaaminen oli muuttunut. Rutiinia. Pöydällä päävärit, turkoosi ja pinkki, palettiveitsi ja kangas + vähän kärsivällisyyttä.
Kaikki alkoi alusta kun en maalannut puoleen vuoteen, paitsi nyt. Vihani on pelonsekaista rakkautta: pelkään tyhjää mdf-levyn pintaa ja alkaessani tiedän epäonnistuvani. Teen haalean pohjavärin (näyttää kamalalta), lisäilen varjostuksia (pilalle menee!), teen siveltimellä kolmella värillä 5000 karvaa (turhaa työtä?) ja onnistun. Minä osaan maalata ainakin eläimiä (sellaisella kuvituskirjamaisella kauniilla tavalla). Aina valmiin kuvan vierellä olen onnellisin, mutta pelkään: tässä oli viimeinen onnistunut kuvani! En koskaan ole varma itsestäni tai siitä, että kärsivällisyyteni toimisi vielä huomenna.
(kuvassa tuhansia karvoja keskeneräisellä mättäällä)
Rakastan työtäni nyt. Kuitenkin kun ajattelen tulevaisuuttani kuvataiteilijana (pyrin olemaan ajattelematta!) joulukuun jälkeen, tämän projektin loputtua, en tiedä mitä teen? En usko Suomalaiseen galleria tulevaisuuteen. En halua enää valmistaa OMAKUSTANTEISESTI näyttelyä, maksaa itse galleriavuokraa ja sitä edeltäviä materiaalihankintoja. Puristaa itsestäni kaikkea, saada näyttelyni vieraiksi (pääkaupunkiseudulla) 120 ihmistä (joista puolet tuttuja ja loput kollegoita), 0 lehtijuttua (vaika kyseessä on hittinäyttely!) + psykosomaattisia oireiluja. Haluan, että saan palkan gallerianäyttelystä: koska olen opiskellut itseni tähän ammattiin ja ansaitsen palkan!
Haluan viedä tekemiseni pois gallerioista niin (kuin Shoutdogsissa, mutta ei voi tehdä vain vapaaehtoistyötä), että muutkin kuin se valikoitunut joukko näkevät teokseni. Niin, etten joudu maksamaan niiden näyttämisestä. Niin, että naapurin Erkkikin törmää vahingossa teokseeni. Niin, ettei se taide olekaan enää mitään tuntematonta ja outoa ja pelkästään pelottavassa galleriassa. Niin, että työtäni arvostetaan. Koska minun työni on tärkeää.
(Mutta mitä ihmettä mä sitten teen?)