Musahommat ns. sujuu
Elän ehdottomasti elämäni parasta aikaa. Kun mielialalääkitys on poistanut kroonisen ahdistukseni (joka ei tarvinut edes alkaakseen mitään erikoisempaa syytä) pystyn murehtimisen synnyttämän lamaantumisen sijaan toimimaan ja tekemään. Olen aktiivinen ja monet asiat myös kiinnostavat. Voisin olla vaan kotona eikä tekeminen lopu koskaan. Lähiaikoina olen opetellut ukulelen soittamista, menin alkeistunneille reilu kuukausi sitten. Aloitin soittamisen, koska haluan tehdä musiikkia. Eron jälkeen olen ollut musan tekemisen suhteen ihan lukossa. Tietysti asiaa on hankaloittanut se, etten osaa oikeasti soittaa kuin vähän pianoa (kävin lapsena tunneilla ja vihasin sitä, joten en myöskään oppinut kauheasti) ja myöskään laulaminen ei suju, happi loppuu kesken ja tekniikka on selkeesti väärä. Kaulassani on myös jokin ärsyttävä vamma ja sekin voi olla osasyynä tekemättömyyteen. Olen ollut reilun kymmenen vuoden aikana kahdessa eri bändissä mutta aina kuitenkin unelmoinut yksin tekemisestä. Tuntuu, että rimani on ollut aina liian korkea. Haluan tehdä parhaan laulun, en tyydy keskinkertaiseen. Olen ymmärtänyt olevani tässä musa-asiassakin itse itseni tiellä. Vaatimassa ja haukkumassa. Nyt en ole edes yrittänyt tehdä lauluja, olen vain opetellut sointuja ja toistanut niitä satoja kertoja. Minun piti pitää taukoakin harjoittelusta kun heräsin yöllä, enkä tuntenut sormiani. Kaikki tehdään aina ns täysillä!
Nyt on alkanut tapahtumaan, taas jokin suuri muutos aivoissani. Eilen syntyi yksi laulu yli vuoden tauon jälkeen. Siinä on neljä sointua ja se on todella alkeellinen, se kertoo viime kesän hirveästä rakkaudesta. Lauloin ja soitin ja kyyneleet valuivat- ainakin se on tehty tunteella ja on minulle aito. Tekemisessäni on rohkeutta olla ”huono”. Monet ovat sanoneet, että musiikissani on mielenkiintoista juuri se, ettei oikein osaa, mutta tekee koska on pakko ja sitten se onkin hienoa ja hyvää juuri siksi. On niin vaikeaa olla ylpeä itsestään, luottaa epävarmaan haparointiinsa. Mutta nyt on pakko, koska musiikin esittäminen muille on parasta, mitä olen elämässäni kokenut. Kuinka paljon syntyisikään kaikkea hienoa jos ei pelättäisi mokaamista ja oltas liian itsekriittisiä. Kun kaikki vaan tekisivät rohkeasti sitä, mistä ovat kiinnostuneita. Tärkeintä on kuitenkin tekeminen, ei lopullinen tulos.
Mun piti tehdä apurahahakemusta mutta suunnittelinkin tulevan levynkanteni. Samalla paljastan nimen, jolla aion tulevaisuudessa esiintyä.
