Normaali sekoamispiste
Tykkään tosi paljon instagramin ”tarinoista”, siis niistä, jotka katoaa 24 tunnin kuluttua. Sinne tulee helposti laitettua vähän rajumpiakin henkilökohtaisia kuulumisia, koska ne katoavat ja näin sellainen julkinen paljastaminen ei tunnu niin nololta. Voi kevyemmin sen syvemmin miettimättä heitellä olojaan ja ajatuksiaan. No joka tapauksessa pari päivää sitten mulla oli taas vaihteeksi sellainen olo, että sekoan. Laitoin sinne tällaisen.
Heti sen jälkeen kun olin laittanut tän sinne, rupesin tosiaan miettimään näitä mun olojani ja tulin siihen tulokseen, että vaikka lähipiirissäni tutuillani ja ystävilläni on paljon pahoinvointia ja ongelmia, niin en silti voi sanoa, että tässä tuntemassani toistuvassa olotilassa olisi mitään normaalia. Mä oon vaan tottunut siihen ja se on oireilua, joka johtuu osittain mun geeneistä ja perimästä, yhteiskunnan luomista vaatimuksista ja paineista ja sit ehkä tosi vähän, jos ollenkaan, mun omasta asenteesta. Ja vaikka ympärillä näkyisi kuinka paljon pahaa oloa, niin ei saa olla normaalia et elämä tuntuu niin monesta joltain saatanan urotyöltä!
Lähiaikoina mun mieli on tuntunut pirstaleisemmalta kuin ennen. Oon ollut kohta kaksi viikkoa flunssassa ja monet ahdistuu siitä kun eivät pääse tekemään. Mä tuun kahden laiskan päivän jälkeen täysin ahdistuneeks, koska urheilu ja työnteko pitävät mut järjissään. Tämän jo valmiiksi ahdistavan yhdistelmän lisäksi on kevät, jonka valoa vihaan. Valo tekee mut tosi surulliseks. Toivoisin, ettei näin olisi, mutta niin nyt vain on. (Joten nämä sateiset harmaat päivät ovatkin aika ihania) Mutta kaikista pelottavinta on uusi migreenin estolääkitykseni, Topimax, joka on siis epilepsialääke. Ihanaa on se, että se todella toimii siihen, mihin sitä syön: kuukaudessa on ollut vain 2 särkypäivää kun ilman lääkitystä oli 18. Mutta sivuoireitta en ole selvinnyt: olen väsynyt enkä aina ymmärrä mitä minulle puhutaan. Keskittyminen on todella hankalaa. Muisti on huonontunut. Muitakin oireita on, mutta nuo ovat ne häiritsevimmät. Nyt mietin, kuinka kauan kannattaa odotella helpottaako oireet ? Entä jaksanko kokeilla kuudetta estolääkitystä ja mitä jos en koskaan löydä toimivaa? Tulisiko elämä elää päänsärkyisenä vai zombina? Kumpikaan ei kuulosta hyvältä.
Mieluiten olisin kokonaan ilman lääkkeitä ja näkisin sen, millanen mä olen. On tosi raskasta pohtia mikä olo johtuu mistäkin? Ärsyttää sekin, että tekstin tuottaminenkin on nykyään hankalampaa kun ajatukset ei pysy yhdessä asiassa edes sen vertaa ku ennen. Tästä lähtien syytän kaikesta lääkitystä. p.s niiden lääkkeiden takia menee myös hermot paljon helpommin!