Onnellisuus: oma bändi

Onnellisuus-projekti jatkuu…

Kun lauloin pikkutyttönä, sisko huusi: älä laula, yäk! Olin epävarma ja pieni ja uskoin, sen mitä muut sanoivat. Minulla on oltava kamala ääni. Voi tietysti olla, että siskoa ärsytti minussa ihan jokin muu juttu oikeasti.

395257_10150604745067696_1475096179_n.jpg

Kului 20 vuotta ja sain vähän itsevarmuutta. Aloitin taideopinnot ja perustimme luokkakaverin kanssa avantgardistisen Lii-San tuote taidebändin. Siihen aikaan olin todella epävarma ja jokaisen keikan aikana tunsin kuolevani. Pelkäsin että olen nolo (nykyään uskon, että nolouskin on voimavara). Mutta meitä rakastettiinkin ja jos toinen ei olisi ollut liian manipuloiva ja toisella kamalaa esiintymiskammoa, olisi projekti voinut kestää kauemminkin kuin kaksi vuotta (paitsi yhä unelmoimme comebackista!).

Tallinnassa (muistaakseni) 2006:

tal1.jpg

Sitten ei ollut omaa bändiä. Vain ikuisuus-unelma sooloprojektista. Halusin ehdottomasti laulaa, mutta säveltäminen ei tuntunut helpolta. Yksi vahvuuksistani on ehdottomasti se, että vaikka en koe osaavani mitään, teen. Luulen, että koulukiusaustaustani ja huonot koulunumerot olisivat voineet pilata elämäni. Todellakin tunsin, että en ole missään hyvä. Sattuma kuitenkin johdatti minut taidekouluun ja onneksi, vaikkakin lapsuudessani on ollut paljon henkistä väkivaltaa, olin tarpeeksi vahva selviytymään. Vielä tänäkin päivänä olen toisinaan todella epävarma, vaikka sitä ei kukaan uskokaan.

Sitten tapasin Jyrin. Jyri soitteli kitaraa ja oli tehnyt omia biisejä. Mentiin naimisiin ja syntyi Sunny & Cloudy. Ensin sovitimme uusiksi yhdessä Jyrin ja minun omia lauluja. Alun häpeä omasta lauluäänestä on kadonnut. Ja pikkuhiljaa on syntynyt muutamia uusia- meidän lauluja. Treenaamme noin kaksi kertaa vuodessa kun aika ei tunnu riittävän. Se on toisinaan turhauttavaa. Keikoille menemme kun joku pyytää ja joskus ei silloinkaan keritä.

Artturissa 2013. Kuvan otti Juha Suonpää.

sunnycloudy.jpg

Vastavirta-klubilla 2013. Kuvan otti Juha Örn.

sc-1.jpg

Tampereen Klubilla 2013. Kuvan otti Markku Korsu.

1039913_10151808459085827_1734656073_o.jpg

O’Haras 2014. Kuva Karoliina Paappa.

img_0723.jpg

Aina keikkaillessa tulee sellainen olo, että tämä on juuri sitä, mitä haluan tehdä. En voisi olla tekemättä kuviakaan, mutta keikkaillessa yhteys yleisöön on niin suora. Saa palautteen heti. Näkee reaktiot ja nauttii itse ENITEN. Voisin sanoa, että tämä bändi on lempiharrastukseni.

Viimeviikolla otimme bändiimme uuden jäsenen. Ihanan ystävän, jolla on rumpukone ja neroja ideoita. Ajoitus on täydellinen, koska olemme juuri aloittaneet levyn äänitykset. Mulla on isot odotukset tän bändin suhteen. Oottakaas vaan!

Vastavirta-klubi 2015. Kuva Markku Korsu.

10352910_10153125778265827_1986151578441647624_n.jpg

 

 

Suhteet Oma elämä Suosittelen Ajattelin tänään

Mikä on hyvä elämä?

Olen aina ollut sitä mieltä, että eläin pitää lopettaa kun se kärsii. Monet ihmiset pitävät sairaita tai vanhoja eläimiään ihan liian kauan kitumassa vain itsensä takia: ”vielä yhteisiä hetkiä rakkaani kanssa!” ”MINÄ en ole vielä valmis päästämään irti”. Toisinaan on hankalaa tietää, milloin eläin kärsii liikaa kun niistä monet eivät välttämättä edes näytä kipuaan. Mistä voi tietää alkaisiko vanha koira voimaan vielä paremmin kun toisinaan on parempia päiviä? Montako huonoa päivää riittää siihen, että elämä ansaitsisi loppua? Nämä ovat hankalia kysymyksiä, joihin lähes kaikki eläinten ystävät törmäävät lopulta. Sitten on se toinen kulttuuri, jossa näitä kysymyksiä ei esitetä. Jos olet Romanialainen eläinsuojelija ei eutanasia ole ratkaisu vaan murha. Meidän eurooppalaisten on hankala ymmärtää sitä, että auto-onnettomuudessa koko takapäänsä menettänyt koira, ei ansaitsisi heti armokuolemaa. Me mietimme senhetkistä tuskaa ja sitä, millainen elämä koiraa odottaa jos se EHKÄ saadaan kuntoon. Tai 15-vuotias koiravanhus, joka ei enää pääse pedistään ylös? Entä syöpä, joka on näivettänyt koko koiran luurangoksi?

Marraskuussa 2014 matkustin Romaniaan Shoutdogs!-projektini puitteissa. Viikon matkallani vierailin kahdella tarhalla, joille katukoiria pelastetaan ja joiden avulla niille toivottavasti löydetään oma koti. Pääsimme yhdeksi yöksi HAR (Helping Animals in Romania)- nimiselle tarhalle. Tarhalla on 300 koiraa. Se oli ensimmäinen tarha, jolla kävin. Heti astuttani portista sisään näin pentumaisen saksanpaimenkoiraa muistuttavan koiran. Se käveli jotenkin oudosti: takajalat eivät pysynyeet kunnolla pystyssä ja sen koko kroppa nyki omituisesti. Hengitys oli nopeaa ja nykivää. Itkin ja sanoin kaverilleni: Jos mulla olis nyt lopetuspiikki niin laittaisin sen tuohon salaa. Oli kylmä ja otin sen syliini. Lämmittelin sen tassuja. Se nukahti siihen heti,  niin luottavaisesti. Hän oli Scarabel.

Vuosina 1994-1995 Suomessa oli laaja penikkatautiepidemia, jolloin tuhansia koiria sairastui. Muistan sen hyvin, koska meille oli otettu silloin ensimmäinen koira ja pelko tartuntaan oli suuri. Isäni ystävällä oli myös koira, jota olin jo muutaman vuoden ajan ulkoiluttanut. Tämä koira sai tartunnan ja kuoli siihen lopulta. Tauti oli todella raju ja rakkaan ystävän menetys suuri 14-vuotiaalle minulle.

Scarabel, sen 7 sisarusta ja äiti oli pelastettu tarhalle edellisenä talvena. Äidillä oli ollut penikkatauti ja näin se oli tarttunut pennuillekin. Äiti, Scarabel ja sen veli ”selviytyivät”, muut kuolivat. Tiedän, että Suomessa Scarabel olisi lopetettu, mutta koska se syntyi Romaniaan se jatkoi täällä elämäänsä hermosairaana ja sokeutuneena. Sokeus tuli minulle yllätyksenä, koska silmät näyttivät terveiltä. Päivän kuluessa en enää olisikaan käyttänyt mielikuvitus-piikkiäni. Scarabel asui vapaana pihalla ja sai nukkua yönsä tarhan lämpimässä klinikassa, jonne pennut, vanhukset ja sairaammat yksilöt pääsivät yöksi nukkumaan. Se tuli hyvin toimeen laumassa, oli leikkisä ja kontaktia ottava. Illalla mietin, pitäisikö minun ottaa se kainalooni vierashuoneeseen? Ajattelin, että ero olisi minulle hankalampaa seuraavana päivänä jos nukkuisin sen kanssa, mutta tarhan omistaja sanoi: You need to take her. She has suffered so much!

Ymmärsin, että en voisi pelastaa tätä koiraa. Se tarvitsisi omaishoitoa, jota en voisi tarjota työni ja muiden eläimieni takia. Ja Suomessa siihen ei suhtauduttaisi hyvin. Löytyisikö eläinlääkäri, joka suostuisi hoitaa? Entä auttaisiko joku leikkaus silmiin? Entä jokin lääkitys hermoihin? Kuitenkaan paikallisilla eläinsuojelijoilla ei ole resursseja hoitaa loputtomasti. Entä jos maksaisin hoidot täällä Romaniassa? Löytyisiköhän Saksasta Scarabelille koti (siellä ne adoptoivat vammaisia koiria)? 

wp_20141030_021.jpg

Seuraavana päivänä lähdimme toiselle tarhalle. Valitsin tarhalta 4 koiraa, jotka maalaisin Suomessa. Vaatteiden tulot tietysti HAR:n tarhalle. Päätin, että Scarabel on projektini viimeinen maalaus, niin että lunastaisin vaatteen itselleni maksaen Scarabelin hoitokulut niin kauan kuin tarpeen. 

img_3035pieni.jpg

Viime perjantaina sain tiedon, että tarhan klinikalla on sattunut  tulipalo ja klinikalla olleista 38:sta koirasta 30 on kuollut. Scarabel on yksi kuolleista.

img_3013pieni.jpg

Onneksi koirat kuolivat häkään, eivätkä palaneet elävältä. Pieni, mutta merkittävä lohtu. Toivon, että ne nukkuivat kaikki. HAR:n tarhan menetys on suuri, siihen ei voi löytää sanoja. 30 kuolemaa ja klinikan tuhot, hirveä henkinen ja taloudellinen ahdinko.

 

img_3068pieni.jpg

Mietin pienen Scarabelin elämää, syntyä niin sairaana ja kuolla niin pian tällä tavalla. Olisiko parempi että ei olisi syntynyt ollenkaan?  Millainen elämä on arvokasta? Mikä kipu on sallittua? Kenellä on oikeus päättää ettei juuri tämä elämä ole arvokas elämä?

Tapasin matkallani satoja koiria, vain Scarabel jäi sydämmeeni.

Jos haluat auttaa HAR:n tarhaa voit tehdä lahjoituksen seuraavalle tilille: RO35 RZBR 0000 0600 1613 1057 (saajaksi HAR)

 

 

 

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta