Olen aina ollut sitä mieltä, että eläin pitää lopettaa kun se kärsii. Monet ihmiset pitävät sairaita tai vanhoja eläimiään ihan liian kauan kitumassa vain itsensä takia: ”vielä yhteisiä hetkiä rakkaani kanssa!” ”MINÄ en ole vielä valmis päästämään irti”. Toisinaan on hankalaa tietää, milloin eläin kärsii liikaa kun niistä monet eivät välttämättä edes näytä kipuaan. Mistä voi tietää alkaisiko vanha koira voimaan vielä paremmin kun toisinaan on parempia päiviä? Montako huonoa päivää riittää siihen, että elämä ansaitsisi loppua? Nämä ovat hankalia kysymyksiä, joihin lähes kaikki eläinten ystävät törmäävät lopulta. Sitten on se toinen kulttuuri, jossa näitä kysymyksiä ei esitetä. Jos olet Romanialainen eläinsuojelija ei eutanasia ole ratkaisu vaan murha. Meidän eurooppalaisten on hankala ymmärtää sitä, että auto-onnettomuudessa koko takapäänsä menettänyt koira, ei ansaitsisi heti armokuolemaa. Me mietimme senhetkistä tuskaa ja sitä, millainen elämä koiraa odottaa jos se EHKÄ saadaan kuntoon. Tai 15-vuotias koiravanhus, joka ei enää pääse pedistään ylös? Entä syöpä, joka on näivettänyt koko koiran luurangoksi?

Marraskuussa 2014 matkustin Romaniaan Shoutdogs!-projektini puitteissa. Viikon matkallani vierailin kahdella tarhalla, joille katukoiria pelastetaan ja joiden avulla niille toivottavasti löydetään oma koti. Pääsimme yhdeksi yöksi HAR (Helping Animals in Romania)- nimiselle tarhalle. Tarhalla on 300 koiraa. Se oli ensimmäinen tarha, jolla kävin. Heti astuttani portista sisään näin pentumaisen saksanpaimenkoiraa muistuttavan koiran. Se käveli jotenkin oudosti: takajalat eivät pysynyeet kunnolla pystyssä ja sen koko kroppa nyki omituisesti. Hengitys oli nopeaa ja nykivää. Itkin ja sanoin kaverilleni: Jos mulla olis nyt lopetuspiikki niin laittaisin sen tuohon salaa. Oli kylmä ja otin sen syliini. Lämmittelin sen tassuja. Se nukahti siihen heti,  niin luottavaisesti. Hän oli Scarabel.

Vuosina 1994-1995 Suomessa oli laaja penikkatautiepidemia, jolloin tuhansia koiria sairastui. Muistan sen hyvin, koska meille oli otettu silloin ensimmäinen koira ja pelko tartuntaan oli suuri. Isäni ystävällä oli myös koira, jota olin jo muutaman vuoden ajan ulkoiluttanut. Tämä koira sai tartunnan ja kuoli siihen lopulta. Tauti oli todella raju ja rakkaan ystävän menetys suuri 14-vuotiaalle minulle.

Scarabel, sen 7 sisarusta ja äiti oli pelastettu tarhalle edellisenä talvena. Äidillä oli ollut penikkatauti ja näin se oli tarttunut pennuillekin. Äiti, Scarabel ja sen veli ”selviytyivät”, muut kuolivat. Tiedän, että Suomessa Scarabel olisi lopetettu, mutta koska se syntyi Romaniaan se jatkoi täällä elämäänsä hermosairaana ja sokeutuneena. Sokeus tuli minulle yllätyksenä, koska silmät näyttivät terveiltä. Päivän kuluessa en enää olisikaan käyttänyt mielikuvitus-piikkiäni. Scarabel asui vapaana pihalla ja sai nukkua yönsä tarhan lämpimässä klinikassa, jonne pennut, vanhukset ja sairaammat yksilöt pääsivät yöksi nukkumaan. Se tuli hyvin toimeen laumassa, oli leikkisä ja kontaktia ottava. Illalla mietin, pitäisikö minun ottaa se kainalooni vierashuoneeseen? Ajattelin, että ero olisi minulle hankalampaa seuraavana päivänä jos nukkuisin sen kanssa, mutta tarhan omistaja sanoi: You need to take her. She has suffered so much!

Ymmärsin, että en voisi pelastaa tätä koiraa. Se tarvitsisi omaishoitoa, jota en voisi tarjota työni ja muiden eläimieni takia. Ja Suomessa siihen ei suhtauduttaisi hyvin. Löytyisikö eläinlääkäri, joka suostuisi hoitaa? Entä auttaisiko joku leikkaus silmiin? Entä jokin lääkitys hermoihin? Kuitenkaan paikallisilla eläinsuojelijoilla ei ole resursseja hoitaa loputtomasti. Entä jos maksaisin hoidot täällä Romaniassa? Löytyisiköhän Saksasta Scarabelille koti (siellä ne adoptoivat vammaisia koiria)? 

Seuraavana päivänä lähdimme toiselle tarhalle. Valitsin tarhalta 4 koiraa, jotka maalaisin Suomessa. Vaatteiden tulot tietysti HAR:n tarhalle. Päätin, että Scarabel on projektini viimeinen maalaus, niin että lunastaisin vaatteen itselleni maksaen Scarabelin hoitokulut niin kauan kuin tarpeen. 

Viime perjantaina sain tiedon, että tarhan klinikalla on sattunut  tulipalo ja klinikalla olleista 38:sta koirasta 30 on kuollut. Scarabel on yksi kuolleista.

Onneksi koirat kuolivat häkään, eivätkä palaneet elävältä. Pieni, mutta merkittävä lohtu. Toivon, että ne nukkuivat kaikki. HAR:n tarhan menetys on suuri, siihen ei voi löytää sanoja. 30 kuolemaa ja klinikan tuhot, hirveä henkinen ja taloudellinen ahdinko.

Mietin pienen Scarabelin elämää, syntyä niin sairaana ja kuolla niin pian tällä tavalla. Olisiko parempi että ei olisi syntynyt ollenkaan?  Millainen elämä on arvokasta? Mikä kipu on sallittua? Kenellä on oikeus päättää ettei juuri tämä elämä ole arvokas elämä?

Tapasin matkallani satoja koiria, vain Scarabel jäi sydämmeeni.

Jos haluat auttaa HAR:n tarhaa voit tehdä lahjoituksen seuraavalle tilille: RO35 RZBR 0000 0600 1613 1057 (saajaksi HAR)