Kamalinta tässä keväässä on ollut tieto siitä, etten ole ollenkaan työkuntoinen. En fyysisesti enkä psyykkisesti. Enkä ole kuitenkaan pystynyt lomailemaan, koska minulla on yksityisnäyttelyt kesällä. Viimeisen kuukauden olen todellakin tehnyt töitäni väkisin ja ollut suoraan sanottuna ihan vitun loppu. Monet tietävät, että lomailu on minulle muutenkin hankalaa. Tuntuu, että se onnistuisi vain toisessa maassa niin, että olisi mielekästä lomatekemistä. Rannalla makoilu on tylsintä mitä tiedän. Koko alkuvuosi on kuitenkin ollut minulle liian työntäyteinen. Olen itse määritellyt maalaavani kolme maalausta viikossa, sen lisäksi on kokoajan paperitöitä (plus harrastukset, keikat, lukeminen ja sosialisointi). Perjantaisin tuntuu siltä, kuin olisin selviytynyt tulivuorenpurkauksesta. Helposti myös, kun elää omaa elämäänsä, alkaa vähättelemään sairauksiaan, koska niistä on tullut itselle normaali. Unohtaa, että aamuisin keho on kuin 80-vuotiaalla sairaalla ihmisellä, koko päivän minua sattuu johonkin, lisäksi olen masentunut.

Eilen illalla kaverini toimiessa kuskina matkalla ihanista häistä kotiin, istuin pelkääjän paikalla ja vihdoinkin ajatukseni muuttuivat todeksi. Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, kuinka tietäessään ajatuksen tasolla minkälainen tapa toimia on itselle paras, siitä on vielä pitkä matka käytännön toteutumiseen. Koin hyvin voimakkaasti sen, että minun ei tarvitse enää maalata lisää teoksia uuteen teokseeni, jota olen maalannut nyt 11 kuukautta. Yhteensä yli 130 maalausta. Aika monta maalausta yhteen näyttelyyn! Kuinka minä itse olen määritellyt maalausten määrän ja itsepintaisesti yrittänyt pysyä tavoitteessani, vaikka olen sairas ja tarvitsen lomaa. En ole nähnyt mahdollisuutena sitä, että en vain tekisi töitä vaan keskittyisin esim lepoon ja lataamiseen. Olen vain toiminut ahdistuneena kuin kone ja tuntenut kuolevani siihen pian. Jo pitkään jokaisen työpäivän jälkeen on alkanut myös migreeni, koska olen ollut sitten niin helpottunut: ”huh, selvisin taas tämän päivän töistä”. Olen ruoskinut itseäni ikävillä ajatuksilla, etten ole mitään ja näyttelystäni tulee paska, jos en pääse tavoitteeseeni. On se vaan huvittavaa taas huomata kuinka itse on usein se suurin ongelma omassa elämässään.

Päätin siis, etten maalaa näyttelyyni enää uusia kuvia jos se ei oikeasti tunnu mielekkäältä. Tiedän, että maalauksia yhä tulee, koska uskon maalamisen tuottamaan iloon. Niitä ei kuitenkaan tulee enää niin montaa mitä piti. Sitten näyttely on harvempi ja erilainen, millaiseksi ripustuksen mielessäni kuvittelin. Mutta siitähän ei taas kukaan muu tiedä millainen sen näyttelyn muka kuuluu olla, paitsi se mun hirveä pomo, eli mä itse. Tämän kuukauden aikana ainoat pakolliset työt ovat nyt minulle yksi apurahahakemus ja veroilmoitus. Lisäksi aion tehdä vain asioita, jotka auttavat minua voimaan paremmin.  Tämä päätös on minulle todella hieno ja uskomaton! Olen joutunut tekemään vuosia töitä päässäni, että pystyn nyt toteuttamaan tämän. Tänään mielessä ja kehossa on ollut myös paljon rennompi ja onnellisempi olo. Olen osannut kuunnella itseäni ja tunnen siitä kiitollisuutta.