Kaksi viikkoa sitten alkoi taas masennus. Oli hankalaa ymmärtää sitä, koska viimeiset kuukaudet ovat olleet niin hyviä. Ainakin minä aina masennusjakson jälkeen elän hetken siinä luulossa, etten enää masentuisi. Eihän siihen tilaan kukaan haluaisikaan takaisin, kun on kerta taas alkanut voimaan paremmin!

Tein merkittävän oivalluksen masennuksestani ja uskon tämän helpottavan masennusjaksojeni kestämistä. Vaikka ikävät tapahtumat voivatkin laukaista masennuksen, ei minun masennukseni vaadi välttämättä mitään vastoinkäymistä. Masennus vain tulee kun haluaa ja on poissa jonakin aamuna. Se ei tule minulle hitaasti vaan se on tullut yön aikana kun herään. Masennukseni kestää muutamasta viikosta muutamiin kuukausiin. Masennus tuntuu minussa fyysisenä kipuna: varpaista päälakeen on jännittynyt olo (muistatteko miltä tuntui kasvukivut lapsena, sellaisia), samalla joku kuristaa tai on ikäänkuin kaatanut sementtiä suustani sisään ja sinne se on kuivunut. Ei mikään unelmieni olo. Tilannetta on aina, läpi koko elämäni, pahentanut se, että tällaisessa tilanteessa alan etsimään syytä masennukselleni. Sekin on täysin luonnollista, toivoo, että pahalle ololle löytyy syy, jolloin sitä pystyy alkaa purkamaan. Mutta nyt kun olen ymmärtänyt masennukseni olevan ”vain sairaus”, en väkipakolla etsi kaikesta mahdollisesta syitä, näin myös vahingossa mustamaalaten elämäni hyviäkin asioita. Vahingossa syyllistäen elämässäni olevia tapahtumia, kohtaamisia, valintoja- näin säästäen itseäni huomattavasti. Syyksi jää vain masennus. 

Tämän tiedon ansiosta, pystyn elämään masennukseni kanssa niinsanotusti normaalia elämää. Ikäänkuin hengitän koko päivän, annan pahan olon olla tuossa, mutta en alistu sille. Se on osa minua mutta ei määrittele minua kokonaan. Takerrun päivän kivoihin hetkiin, jotka kestävät muutamia sekuntteja. Ne muistuttavat minua siitä millaista elämä on kun voi taas joskus paremmin.