Surullisin kesä
Olen selvinnyt elämäni surullisimmasta kesästä. Vihdoinkin melkein kolmen kuukauden taistelun jälkeen hyväksyin, etten saa haluamaani rakkautta. On niin parasta kun ei enää taistele vastaan vaan näkee olosuhteet, jotka ovat mahdottomat. Mahdottomat ja myös sairastuttavat. En olisi koskaan uskonut pystyväni päästää irti ja jatkaa elämääni ilman ihmistä, jonka kohtaaminen on ollut minulle merkityksellisin. Olen aina uskonut siihen, että jos on rakkaus, selvitään mistä vain. Mutta nyt olen ymmärtänyt etten minä yksin voi päättää tuollaisista asioista. Vaikeinta oli se, että tunteet olivat molemminpuolisia mutta hetki elämässä liian vaikea. Kaikista tärkeintä erossa olisi aina tieto siitä, mihin suuntaan tulisi tunteensa työstää. Nyt jäin ikävään välitilaan, jossa ajattelin yrittämisen ja kärsivällisyyden auttavan. Helpointa olisi ollut kun toinen olisi sanonut ettei tunteita vain ole. Sitten olisin aloittanut surutyön heti, mutta jäin ikävään epämääräiseen välitilaan. Tiedän, että se oli oma päätökseni ja tarvitsin kaiken tämän ajan ja kitumisen ymmärtääkseni.
Rakastan tätä syksyä. On uusi vuodenaika, ihanat lempeät pimeät illat, pitkiä kävelyitä. Hiljaisuus ei enää ahdista, katuvalot ja puiden varjot. Hengitän tätä kevyttä oloa sisääni ja olen niin kiitollinen, että selvisin. Kun on niitäkin ihmisiä, jotka kituvat rakkaudesta ikuisesti. Eivät pääse yli, eivät hyväksy. Ovat riippuvaisia ja vajaita yksin. Sairastuvat ja sairastuttavat. Rakkaus, se tappaa ja myös onneksi sitten herättää taas henkiin.
