Koirani Nuppu

Tänään maalasin kolme kuollutta eläintäni (kiireellinen aikataulu teoksen valmistumisen suhteen!), mutta haluan kirjoittaa nyt vain Nupusta. 

3. Koirani Nuppu

nuppu.jpg

Nuppu-rakas oli ensimmäinen oma koirani. Olihan minulla ollut jo aikasemmin koko perheen yhteiset sekarotuiset koirat, mutta kun muutin 19-vuotiaana kotoa pois, ei äiti antanut niitä mukaani. 21-vuotiaana ostin Nupun ylioppilasrahoillani. Ostin myös pesukoneen- se elää vieläkin. Nuppu eli yhdessä marsun ja pupun kanssa, eikä se oikein hyväksynytkään muita eläimiä kuin jyrsijät. Se puolusti maanisesti häkkiään, jakoi ruoat jyrisöiden kanssa samasta kupista. Kaikki tykkäsivät porkkanasta. Mietin usein, miksi Nuppu on niin tärkeä? Ehkä se johtui saksanpaimenkoiruudesta, sen tavasta lukea kaikki ajatukseni sekä siitä, että kasvoin tytöstä vähän isommaksi tytöksi hänen elinaikanaan. Hän oli vieressä kun olin hullu, masentunut, rakastunut, ahdistunut, eksynyt, en yhtään mitään ja kun sitten osasinkin jotain, riemuitsin ja ehkä sekosin taas. Pitkään identifioiduin tämän koiran kautta: en nähnyt elämääni tai itseäni ilman sitä. Jos joku puhui pahaa Nupusta loukkaannuin. Nuppu oli maailman rakastavin mutta myös hankala koira, joka valvotti minua ajatuksissani monet yöt. Aggressiivisuutta muita koiria kohtaan ja eroahdistusta. Ei mikään ideaali ensimmäinen oma koira, mutta myös kasvattava ja vielä rakkaampi juuri vaikeutensa vuoksi. Nuppu oli aina kuin pentu eikä koskaan elänyt vanhan koiran elämää. 11-vuotiaana se ei vaan noussut yhtenä aamuna ulos. Eläinlääkäri antoi jotakin lääkettä ja vähän piristyttiin- ehkä sydämmessä oli vikaa? Viikon kuluttua tila huononi, syke oli kolme kertaa korkeampi mitä pitäisi, eikä hän jaksanut nousta. Soitin eläinlääkärille ja vein Nupun piikille. Se jaksoi vielä kävellä autosta lääkärille. Makasin Nupun kanssa lattialla ja kuuntelin kun hengitys pysähtyi. Tunsin helpotusta kun kipu ei kerinnyt kestämään kauaa ja koira sai elää vanhaksi. Tätä kuvaa maalatessa tunsin tosi kovaa ikävää enkä koskaan ohita saksanpaimenkoiraa ilman suurta rakkauden tunnetta.

Aikaisemmat kuolleet eläimet:

Undulaattini Tipi ja marsuni Kaneli

Suhteet Oma elämä Työ Syvällistä

Undulaattini Tipi ja marsuni Kaneli

Tänään aloitin uuden teoksen, jossa maalaan kaikista kuolleista eläimistäni muotokuvat pahvilautasille. Eläimiä on yhteensä 11. En maalaa eläimiä todellisessa kuolemisjärjestyksessä.

1. Undulaattini Tipi:

tipi.jpg

Ihan alkuunsa: häkkilintujen pitäminen on kamalaa eläinrääkkäystä (etenkin kerrostalossa häkissä huonojen hoitajien ja viihdyttäjien vuoksi). MUTTA mitäpäs eläinrakas Sanni 80-90 luvun taitteessa siitä olisi tajunnut. Saatiin isovanhemmilta lahjarahaa ja omassa pihassa sattui olemaan eläinkauppa. Kaksi undulaattia ja häkki ja vielä kissatalouteen. Siskolle toinen ja mulle toinen. Tipi oli siskon. Tipi oli rohkeampi, mutta ei siltikään uskaltanut koskaan häkistä ulos. Siskon kanssa oli kamalat jatkuvat lintuhäkinsiivousriidat. Häkki oli paskainen ja vesi likaista, siemenet joskus melkein loppu. En tajua mikä siinä oli niin vaikeata? Omasta mielestäni hoidin hyvin osuuteni mutta sisko ei! (voi olla että HALUAN muistaa väärin älä sisko siis masennu). Ja muutenkin miksi vanhemmat opettaa lapsilleen vastuuta ja hoitamista elävillä eläimillä? Tai ylipäänsä ostavat lintuja kakaroille? (Älä äiti hermostu en syyllistä!)

Sitten vanhempien ystävien kissa tuli kylään, hyppäsi lintuhäkin katosta alas ja sai tipin suuhunsa. Tipi saatiin pelastettua ennen puraisua ja se näytti ehjältä. Seuraavana päivänä se löytyi kuolleena lintuhäkin pohjalta. Huh! Ihan surullinen olo tulee kun miettii miten ankea Tipin elämä oli. Anteeksi.

2. Marsuni Kaneli

kaneli.jpg

Vuonna 99, 19-vuotiaana, siivosin hämeenkadun H&M:llä arkiaamuisin. Siellä oli toinenkin siivooja, jonka nimeä en muista. Hänellä oli ylimääräinen marsu, jonka sain. Kaneli oli todella arka ja sen aikainen tyttöystäväni huomautti, että sillähän on krapula. Kanelin silmät olivat nimittäin punaiset (oho! maalasin ne vahingossa mustiksi). Häkinovi oli aina auki olohuoneen nurkassa, mutta ei se tullut sieltä ikinä ulos. Ajattelin, että kaveri voisi piristää ja aivokääpiönä otin kääpiöluppakorvan sen seuraksi. Miksi? Kyselen sitä yhä joskus huonoina hetkinäni? No ihan hyvin niillä toisinaan meni, nukkuivat päällekkäin, mutta usein luppis alisti marsua purren ja nylkyttäen sitä. Olikohan Kaneli minulla reilun vuoden kunnes annoin sen eteenpäin ihanaan marsuperheeseen, jossa se eli sata vuotiaaksi ja kuoli todennäköisesti onneen.

 

 

 

Suhteet Oma elämä Suosittelen Työ