Parempi (kivuttomampi) aika

Puolitoista viikkoa sitten sain vinkin eräältä läheiseltä lääkäriltä syödä päivittäin yhtä ihan perus tulehduskipulääkettä. Olimme jutelleet puhelimessa ja olin ilmaissut epätoivoni. Lähikuukausina fyysistä kipua on ollut paljon ja se on ottanut minut valtaansa. Ei ole ollut enää minua, vaan on ollut kipu, joka on piilottanut minut.

No! Aloitin lääkkeen syömisen ja tilanteeni on ollut paljon parempi. Olen kymmenen päivän aikana joutunut ottamaan vain yhden täsmälääkkeen migreeniin. Kahtena iltana on ollut pientä pääkipua. Nyt kun kipua on huomattavasti vähemmän, huomaan kuinka väsynyt kehoni on. Huomaan kuinka tarvitsen tosi paljon lepoa ja palautumista. Kehoni on ollut pitkään kroonisessa kiputilassa. Se on kantanut enemmän mitä pystyy. Normaalin arkisen elämän ylläpito tuntuu nyt jälkikäteen typerältä. Minun olisi kuulunut vain levätä eikä puskea. Taistelin helvetisti ja liikaa vastaan.

Kun olen terveempänä saanut etäisyyttä sairaaseen itseeni, olen pystynyt kuuntelemaan itseäni ja elämään sillä energialla, mitä minulla on. Minkäänlainen kuormitus ei tunnu hyvältä ajatukselta. Esimerkiksi terveelle ihmiselle on suositeltavampaa käydä salilla kaksi kuin yksi kertaa. Olen pakottanut itseäni tähän, vaikka minun keholleni se on liikaa. Oireiluni pahenee aina, jos teen liian rankkaa liikuntaa. Loppuun palanutta kehoa ei saa uuvuttaa fyysestikään liikaa. Liikuntasuosituksetkaan eivät päde kaikkiin ja olen nyt urheillutkin vähemmän ja enemmän kehoani kuunnellen.

On outoa, että vaikka nyt voin paljon paremmin kuin kipuineni, pystyn vasta nyt olemaan lempeämpi itseäni kohtaan. Masentuneena ja epätoivoisena menen tosi negatiiviseksi. Olen myös raskas ahdistuksineni ja neurooseineni läheisilleni. Olen ristiriitainen, minulla on vaikeita tunteita, enkä osaa luottaa.

Tänään en saanut taaskaan mitään työjuttuja aikaiseksi. Syöminen, siivoaminen, pihatyöt, lukeminen ja elukat vie useina päivinä kaiken ajan. En ole kerinnyt/jaksanut olla työhuoneella tällä viikolla kuin kolme tuntia. Tunnen huonoa omaatuntoa, mutta ymmärrän myös tarvitsevani tämän levon ja joutenolon. Uskon myös, että työmaailmassakin alkaa tapahtumaan mukavampia ja innostavampia juttuja kunhan vaan voin paremmin! Tämän suuren maalauksen äärellä olen löytänyt tosi paljon intoa. Kumpa taas jaksaisin pian työhuoneelle!

Nyt on selkeesti paremmat ajat ja oon siitä tosi onnellinen. Kipu on nimittäin perseestä!