Pieni ystävä
Ensimmäinen ahdistava muistoni: kiipeän Aleksanterin kirkkopuistossa puuhun. Olen 5-vuotias. Tarttuessani ylempään oksaan murskaan vahingossa leppäkertun kuoliaaksi. Itken hoitotädilleni, kuinka leppäkertulla ei ole enää elämää. Pahinta siinä on se, että elämän katoaminen on omaa syytäni.
Uskotko, että en ole koskaan tappanut hyttystä? Joskus astuin vahingossa hämähäkin kituvaksi ja se piti tappaa. Unessa sormeeni oli liimattu kituvia sääskiä ja lukkeja ja minut pakotettiin imemään sitä, tämä oli sen hämähäkin kosto. Ystävä nauttii puutarhassa kotiloiden hajotessa askelten alle, minä taas en kävele sateisella nurmikolla juuri tämän takia. Joku tappaa tuosta vain sisällä olevat ampiaiset ja kärpäset, minä pelastan ne ulos aina. Pienenkin elämä on elämä ja se on ainutkertainen. Minulla ei ole oikeutta lopettaa elämää.
Viimeviikolla istuessani autossa pitkällä kotimatkalla kutitti käsivarttani. Huomasin, että kädelläni käveli noin 2mm pitkä toukka. nostin sen auton konepellille ja laitoin sille sokeria. Piti olla tosi varovainen, koska sokerin muru olisi voinut taltuttaa sen. Pienelle ystävälle se ei kuitenkaan kelvannut vaan se kulki puolessa tunnissa hurjat 3cm niin että aloin jo panikoimaan sen katoamisesta. Tarkoitus oli kuitenkin saada se autosta ulos turvalliseen paikkaan.
Rupesin olemaan jo tosi stressaantunut jos kadotankin sen. En myöskään kehdannut pyytää autoa pysähtymään, koska olimme istuneet autossa jo 6 tuntia ja olin itse hoputtanut matkantekoa. Otin toukan paperinpalaan niin en ainakaan kadottaisi sitä.
Onneksi kuski ehdotti pysähtymistä ja löysin toukalleni ihanan paikan. Tässä merkittävin tekoni vuonna 2016! Hei hei pieni ystäväni!
Seuraavana yönä kyllä murhasin kolme kirppua sängystäni. Mutta se oli itsepuolustusta!