Seksuaalisuus, sukupuoli ja lempileffa

En ole tainnut koskaan kirjoittaa blogissani seksuaalisuudestani tai sukupuolestani. Johtunee siitä, että olen ollut aina niin sujut niiden kanssa, enkä ole kokenut mitään ihan hirveää syrjintää. En ole koskaan hävennyt tai hämmentynyt. Kun synnyin, minulle annettiin nimeksi Sanni ja tämän nimen ympärille olen identiteettini rakentanut. En ole koskaan nähnyt itseäni sukupuolena, naisena enkä miehenä, olen ollut vain Sanni. Tottakai minäkin olen ottanut paljon ympäristöstäni asioita ja määritellyt itseni monellakin tapaa ilman, että olen itse kyseenalaistanut ja todella miettinyt kriittisesti sitä kaikkea valmiiksi ja valmiina tarjottua. Olen käynyt mukisematta naisten vessoissa, koska näytän enemmän naiselta. Kun lomakkeessa on kysytty olenko mies vai nainen, olen ruksinut vaihtoehdon nainen. Olen hyväksynyt hiljaisesti. Kuitenkin kuluneena vuonna tuntemattoman ihmisen oletus siitä, että minä olen nainen (vain koska kehoni on naisoletetun), on tuntunut vaivaannuttavalta. En ylipäänsä ymmärrä sitä miksi kenenkään tuntemattoman tulee missään tilanteessa lähestyä minua jonakin sukupuolena, kun voisi lähestyä vain tasavertaisena ihmisenä.

Minulle siis on ollut ok, että ystävät ovat tytötelleet. En ole myöskään koskaan kärsinyt kehodysforiasta. Kuitenkin kun viimevuoden lopussa leikkasin vaaleat pitkät hiukseni lyhyiksi, jokin siinä muuttui, kuinka miesoletetut minuun suhtautuvat. Muutuin ulkoisesti ”poikamaisemmaksi”enkä ehkä herättänyt niin helposti sellaista epämieluisaa huomiota- tämä tuntui vapauttavalta. Sitä ennenkin seksistinen huomio oli ollut ahdistavaa, mutta sen vähentyessä, ymmärsin kuinka ahdistavaa se oli todella ollut. Tähän voisin lisätä, etten oikeastaan kestä minkäänlaista kehoni kommentointia, ellei kyseessä ole rakas ihminen, joka myös tuntee minut ja rajani.

Muihinkin ihmisiin olen aina suhtautunut ihmisinä enkä sukupuolina. Olen tykästynyt, ihastunut ja rakastunut ihmisiin. En ole koskaan tullut mistään kaapista ulos, koska kaikenlainen välittäminen sukupuolesta riippumatta on ollut minulle luonnollista. Koen itseni etuoikeutetuksi, kun olen pystynyt hyväksymään itseni juuri sellaisena mitä olen. En ole joutunut häpeämään tai kärsimään. Toisinaan tietysti olen kokenut syrjintää ja ennakkoluuloja, mutta en ole jäänyt tällaisten ihmisten vallankäytön piiriin. Tietysti suvusta ja lähipiiristäkin löytyy ihmisiä, jotka ovat hävenneet ja jopa säälineet minua. Toisinaan tämä on ollut ahdistaa ja on tuntunut epäreilulta, mutta silloin yritän ymmärtää, ettei muiden ahdasmielisyyden tarvitse pilata omaa elämääni.

Näistä ajatuksista teki mieli kirjoittaa kun katsoin aamulla Teeman ja Areenan Pride- dokkarin Kerro äidille. Dokumentissa nuoret kertovat ensimmäistä kertaa äidilleen olevansa homoja, lesboja tai transsukupuolisia. Siellä näyttäisi olevan paljon muutakin mielenkiintoista katsottavaa.

Areenassa on muuten myös elokuva Fucking Åmål. Näin sen ensimmäisen kerran 18-vuotiaana. Nyt kun katsoin sen 21-vuotta myöhemmin, voisin sanoa, että siinä on yhä maailman paras leffa! <3

puheenaiheet tasa-arvo leffat-ja-sarjat oma-elama
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *