Siellä olet sinä

Sairaan Ihana Sanni

Kaksi kuukautta sitten kirjoitin siitä, kuinka en koe saavani takaisin ns oikeanlaista rakkautta rakkauteni kohteilta. Etenkin viimeisen kahden vuoden aikana olen tuntenut (ehkä jopa pohjatonta) yksinäisyyttä, koska en ole seurustelusuhteessa. Olen kokenut elämäni merkityksettömäksi ilman sellaista rakkautta, jossa olen toiselle kaikkein tärkein ja ns korvaamaton. Meidät on kasvatettu uskomaan niin vahvasti siihen, että olemme yksinäisiä ja epäonnistuneita sekä vajavaisia, jos emme löydä elämämme rakkautta. Näin oletuksena on, että myös kuolemme yksinäisinä. Tämä pelko on pesinyt minussa hyvin voimakkaana, varmaankin läpi elämäni. Silti kaikkialla toitotetaan sitä, kuinka tulee olla itsenäinen ja muista riippumaton. Että ensin pitää osata rakastaa itseään! Näiden opastusten välimaastossa sitten pitäisi elää itsenäisenä, mutta ei kuitenkaan epäonnistuneena sutena.

Mutta minä en pelkää enää koska olen vapautunut. Tämä muutos vaati sen, että luulin menettäväni yhden rakkaan. Kunnes todella ymmärsin, ettei ole vain sitä yhtä tapaa olla merkittävässä suhteessa. Olinhan vaatinut itseltänikin taas jotakin sellaista, mikä sairastuttaisi minut jatkossa. Minun kuului käydä se ero läpi jotta ymmärtäisin ihmissuhteiden monimuotoisuuden. Olen löytänyt sen, millainen minä olen, mitä minä tarvitsen! Olen päässyt pelosta, joka ei ole ollut koskaan omani. Heti kun vapauduin siitä yksinolemisen surusta, näin kuinka paljon erilaista rakkautta ympärilläni on. Kun en enää yritä kahlita ketään, enkä vaatia keneltäkään mitään, näen ja hyväksyn muiden rakkauden sellaisena millaisena se heissä on. Näin ne oikeasti rakkaat ihmiset jäävät ja haluavat jäädä ja vaikka eivät jäisikään niin sekin on tosi ok. Me muutumme ja kasvamme kokoajan ja jos näin ei olisi, olisin huolissani.

Suurin oppini viimeisen parin vuoden aikana on ollut taito keskustella ja kuunnella, taito olla syyttelemättä. Nähdä toinen mahdollisesti yhtä herkkänä mitä itse on. Arvostaa toista niin kuin toivoo toisen arvostavan itseään. Helppoa se ei ole, mutta aivan mahdollista. Minä olen kuitenkin ollut se hullu, joka on lyönyt ja satuttanut sanoin rakkaitaan. On aivan mielettömän hienoa puhua näistäkin asioista avoimesti ja olla itse todiste siitä, kuinka ihminen voi muuttua. 

En enää kaipaa sitä yhtä ihmistä jota ei ole olemassa, ei ainakaan minulle. On kavereita, tuttuja ja ystäviä, on rakkaita ja rakastajia. On aina joku jolle soittaa tai jonka kainaloon käpertyä. En ole yksin enkä halua olla yksin eikä kenenkään tarvitse olla yksin. Yhdessä nämä kaikki elämäni ihmiset ja eläimet tekevät elämästäni turvallisen.

Lue myös:

Olisipa siellä joku

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.