Syrjäytynyt levoton kaipaus ok
Monet tekstit ovat jääneet kirjoittamatta: tärkeät oivallukset, kokemukset, kohtaamiset ja se, kuinka auki olen ollut. Kuinka olen miettinyt missä minun kuuluu asua ja mitä minun kuuluu tehdä? Mitä minä haluan? Kuka minä olen? Mitä minä jaksan? (ja voi miksi tätä miettii vielä 38-vuotiaana ja aina vaan…)
Vaikka ajat ovat olleet levottomia ja olen tuntenut turhautumista suurimman osan elossa oloani, tunnen silti olevani tasapainoisempi kuin koskaan. Kestän myös sen epämääräisen ainaisen kaipauksen, jota kannan mukanani. Ehkä se kaipaus juuri vie eteenpäin, pakottaa hitaasti muutokseen, pitää elossa.
Yksi päivä kerroin ystävälle kuinka pelkään syrjäytymistä. Tämä syrjäytymis-ajatus liittyy ehkä siihen, etten ole käynyt työhuoneella melkein kolmeen kuukauteen. Ei tee töitä->syrjäytyy. Olen kuntouttanut itseäni ja keskittynyt ystäviin, siinä sivussa vähän tehnyt pakollisia töitä. Siinä sitten ymmärsin puhuessani kuinka älytön tämä minun syjäytymispelkoni on! Minähän olen juuri ollut syrjäytyneen vastakohta. Olen nähnyt paljon vanhoja ystäviä ja kesän aikana tutustunut uusiin ystäviin, rakastajiin, kerjäläisiin, ohikulkijoihin. Olen kohdannut ihmisiä sellaisella ennakkoluulottomuudella, mihin en ole aikaisemmin pystynyt (koska olen pelännyt). Ja sitten rupesin miettimään sellaista tavallista perheellistä työssäkäyvää ihmistä, joka matkustaa aamulla työpaikalleen, sieltä kaupan kautta kotiin lastensa ja puolisonsa luokse. Että kyllähän sellainen (yhteiskunnalle kyllä tuottavampi yksilö) on minua syrjäytyneempi! Että miksi minä syyllistän itseäni niin paljon jostakin helvetin työntekemättömyydestä?
Kävin muuten viimeisen kerran lääkärillä. Sanoin siellä, etten enää tule tänne. Yritin ajaa osatyökyvyttömyyseläke-asiaani ja lääkäri kirjoitti lähetteen psykiatriselle (ajattelin, että fyysiset vammat ja psyykeongelmat yhdessä mahdollistaisivat eläkkeen). Kun sitten lähete tuli bumerangina takaisin psykiatriselta minun mittani täyttyi. Olen nyt tapellut kolme vuotta ja tuli sellainen ajatus, että tämän tappelu myös pitää minua sairaampana. Joudun jatkuvasti miettimään tilaani, todistelemaan ja toistamaan. Huomaan, että ”invalidisoitumiseni” on alkanut määrittelemään valintojani ja supistaa mahdollisuuksiani elämässä. Nyt siis päästän irti ja yritän uskotella itselleni olevani terve. Hei! Olen terve!
Oli muuten tosi hienoa ystävien häissä kun en ollutkaan ahdistunut siitä rakkaudesta ympärilläni. Aikaisemmin olen saattanut olla tosi ahdistunut onnellisten pariskuntien keskuudessa. Minulla on ollut yksinjäämisen pelko! En kuitenkaan ole seurustellut kahteen vuoteen, mikä on itselleni ”yksin” pisin aika. Minulle ei ole enää tärkeintä se, että olisin jollekin toiselle maailman tärkein ihminen. Se riittää kun ympärillä on monia rakkaita ihmisiä ja heistä jokainen rakastaa minua erilailla. Tämä muutos ja oivallus tajunnassani vähentää myös sitä jotakin selittämätöntä kaipausta. Tiedän, etten tule koskaan olemaan yksin tai yksinäinen.
