Tuhkaa

En ole koskaan unelmoinut urasta enkä parisuhteesta. Ainoa asia, josta pikkuisena unelmoin oli oma koira. Minä ja susikoira Roi, minä ja Hopeanuoli, minä ja Lassie. Ja sitten minusta tuli iso ja muutin äidin ja isin luota pois ja sain oman koirani. Ensin yhden ja pian jo toisen. Ja meitä oli kolme: minä, Nuppu ja Tiina. 

Elin näiden kahden kanssa melkein 14 vuotta. Kuvittelin että me kolme olemme ikuisia. Ei ollut muunlaista todellisuutta. Ihmisiä tuli ja meni, mutta me nukkuisimme ja kävelisimme vielä huomennakin yhdessä. 

Sellaista olisi saduissa. Mutta niin nämäkin koirat kuolivat pois. Tilalle on tullut uusia eläinystäviä, joiden seurassa viihdyn, kunnes nekin taas kuolevat.

Halusin kertoa teille, kuinka aion tänään vielä kävellä läheiselle junaradalle. Olen miettinyt pitkään sopivaa paikkaa, jonne T:n ja N:n tuhkat heittäisin. Tiesin jo kaksi vuotta sitten, että tämä olisi se paikka. Junan raiteet peltojen ja tehtaiden välissä. Siellä saa juosta vapaana, aurinko kimaltaa usein ahdekaunokkien ja muiden kukkakasvien välistä. Halusin valita aurinkoisen päivän, jolloin hyvästienjättö tuntuu kauniimmalta. Mutta nyt haluankin lähteä sinne pimeän aikaan. 

Elämä on niin kamalaa ja ihanaa. Onnellista ja ahdistavaa. Surullista ja iloista. Raskasta ja kevyttä. Enkä varmastikaan tänään itke vain kuolleita eläimiäni, koska molemmat lähtivät vanhoina ja se on vain luonnollista. Itken sitä millainen minä olen ja millainen sinä olet, kuinka arjessa törmäilemme liikaa. Itken pakollista muutosta, joka tuntuu raskaalta. Ja vaikka kuvittelee, ettei meidän suhde tähän lopu ja ystävyys vielä jatkuu, niin ei asiat koskaan mene kuitenkaan ihan niin miten toivomme. Silti on uskottava, että ne menee vielä hyvin ja jonakin päivänä minä voin paremmin ja niin voit sinäkin.