Urheilu pelastaa mut
Viimeviikolla maalasin tämän kuvan ja tasan kolme vuotta sitten päädyin sairaalaan reiluksi viikoksi selkäkipujeni kanssa. Siitä lähti sellainen paranemis/epätoivo/kuntoutus jakso elämässäni, etten etukäteen olis uskonut jaksavani. Tai ylipäänsä uskonut, että voin joskus olla niin kipeä ja jo näin nuorena menettää normaalin kyvyn liikkua. Eniten saan kiittää itseäni siitä, että olen tänään näinkin hyvässä kunnossa. Kipuja on yhä päivittäin ja koko ajan, mutta ne eivät hallitse. Joskus on monta lähes kivutonta päivää putkeen ja sitten kun siitä iloitsee jollekin ääneen, ei seuraavassa hetkessä pääsekään lattialta liikkeelle. Selkä elää yhä omituista omaa mysteerielämäänsä, mutta olen oppinut suhtautumaan siihen ja mikä tärkeintä: tiedän kuinka minun pitää liikkua.
Nykyään ajattelen, etten välttämättä enää koskaan juokse, nyrkkeile tai tee muita ”tärähdyksiä aiheuttavia” liikuntamuotoja. Se kyllä vituttaa, mutta nykyään en enää sentää haluaa ampua jokaista ohitseni juoksevaa lenkkeilijää. On kuitenkin niin paljon muita lajeja, joita voin vielä tehdä. Nykyään tuleekin liikuttua paljon. Jännä juttu, kuinka harrastin ennen vammautumistanikin joogaa, mutta en koskaan kokenut pääseväni niin syvälle liikkeisiin mitä tänään. Luulen, etten tehnyt silloin liikkumista puhtaasti, oikein ja kehoani kuunnellen. Nyt kun jouduin alkamaan liikkumisen ns alusta olen keskittynyt ennenkaikkea syviin lihaksiin. Mietin kaikessa ensin syviä vatsalihaksia ja niiden päälle rakentuukin kaikki muu. Vaikka olen liikkunut jo vuosia, koen tekeväni sen nykyään kunnioittaen kehoani ja kuunnellen, mihin juuri minun kehoni tänään pystyy.
Koen olevani hyvin onnekas, koska rakastan liikkumista. Liikunta on paras lääke ahdistukseeni ja turhautumiseeni. Monet puhuvat siitä, kuinka hankalaa liikkumaan lähteminen on. Itselle se ei ole koskaan ollut hankalaa ja saankin olla siitä kiitollinen. Jos liikkumismotivaationi ei olisi näin suuri, olisin varmasti todella huonossa kunnossa. Ennen harrastin rajumpia liikuntamuotoja ja olinkin aika jumissa, venyttely tuntui kipeältä enkä tehnyt sitä tarpeeksi. Nykyään tulee joogattua usein ja olen notkistunut ihan huomaamatta. Ennen yläkroppa oli aina ihan jumissa. Aloitettuani kesällä salitreenin on myös jooga helpottunut, koska lihakset ovat kasvaneet. Eri lajit tukevat toisiaan. Pilates taas on ollut minulle kaikista tärkein juuri syvien lihasteni ollessa lähes mitättömät vielä vajaa kaksi vuotta sitten. Vaikka elämä selkävammaisena on perseestä, saan kiittää sitä siitä, että liikun nykyään kehoani kunnioittaen. En ota yhtäkään kävelyaskelta ilman, etten tuntisi kiitollisuutta siitä, että pystyn kävelemään!
Joudun omakotitalo arjessani myös tekemään paljon asioita, jotka laittavat tosi kipeäksi. Haravointi on yksi paha. Juuri haravoidessa vuosia sitten selkäni hajosikin. Yritän silti aina vähän tehdä kipua tuottaviakin asioita edes vähän kerrallaan, koska uskon että pieni selän ärsyttäminen ei hajota sitä kokonaan. Oman kokemukseni pohjalta kaiken kipua tuottavan välttäminen voisi myös hidastaa kuntoutumisprosessia. Liian raskaita asioita ei tietenkään kannata tehdä, mutta ei myöskään ole hyvä jos uhriutuu ja välttelee kaikkea sitä, mikä joskus on sattunut. Tunnin haravointi aiheuttaa minulle yhden päivän kovemman kivun, mutta nykyään tiedän, että se menee ohi kunhan muistaa lopettaa ajoissa ja antaa palautumiselle aikaa.
p.s Vähä muuten ärsyttää ihmiset joilla on kipuja, jotka lähtis liikkumalla, mut sit ne ei vaan liiku ja jatkaa valittamista siitä ku on kipuja.