Toinen kerta toden sanoo

Tänään oli mun toinen tapaaminen terapeutin kanssa. Viime viikon jälkeen ei nyt kamalasti oo tapahtunu, mutta sain taas uusia kotiläksyjä… Viimeksi mun täytyi keskittyä tähän hetkeen, eikä ressata tulevaisuutta, niinku esim. valmistunko ikinä koulusta, saanko ikinä töitä, mennäänkö me ikinä naimisiin jne jne.. Noh stressikäyrä kyllä nousee koko ajan ja yritän vaan etsiä ulospääsyä tästä kaikesta!! 

Mun terapeutti yrittää auttaa mua löytämään muita keinoja saamaan omaa tilaa ja breikkiä tästä vauva-arjesta. Mut ei saa ymmärtää väärin! Mää rakastan mun lasta ja tätä aikaa yhdessä! Siksi mä aijon jäädä hoitovapaalle toukokuussa vielä ainakin vuodeksi kun vanhempainvapaa loppuu! Mutta edes viikko pois täältä, niin saisin asiat kuntoon mun korvien välissä ja osaisin taas priorisoida asiat tärkeysjärjestykseen. Tällä hetkellä ajattelen vaan mun lasta, asuntolainaa (josta neuvottelut pankin kans huomenna) ja omaa lihavuuttani (lääkkeet turvottaa ja väsymys vetää sängyn pohjalle).. Jossain alimmassa kategoriassa ja täysin unohtuneena on mun parisuhteen hyvinvointi ja oma henkinen tila, mitä en vaan osaa korjata! Ja se tekee mut vihaseksi!!!

Mutta niin siis terapeutti-täti kehotti ottamaan päivittäin parin tunnin breikin omalle kuntosalille, missä sais vähä tilaa ajatuksille ja sitä kuuluista omaa aikaa. Mikä ei oo yhtään huono idea, sillä ostin vuoden alussa netistä Fitfarmin Bikini Challenge -nettivalmennuksen, mikä alkaa ens viikon maanantaina. Oon kerran aikasemmin ostanu sen plus tehodieetin pari vuotta sitten (kesto yht. 14viikkoa) ja se oli aivan mahtava! Tiputin n.20kg (mikä ois nytki tavotteena) ja sain sikspäkin ja muutki lihakset niin kutsuttuun ”tikkiin”. Pitäs vaan saada tää projekti taas alulle niin jatko on sitte helpompaa, kun siihen jää hyvinki koukkuun. Sitä vois jo kutsua kyllä addiktioksi, mitä se sillon pari vuotta sitten oli..

Nyt lihomisesta voin syyttää kuitenki raskautta, lääkkeitä, masennusta yms. Kuulostaa kamalalta mutta niin se vaan on. Painan tällä hetkellä 72,8kg mikä on aivan liikaa 159senttiselle. Välttelen kokovartalopeilejä ja mun mies on viimeksi nähnyt mut alasti valehtelematta vuosi sitten. Vauvauintiinkin mä ”vahingossa” unohdin ilmottautua ajoissa, eikä päästy enään ryhmään mukaan. Oikeesti en vaan halua näyttäytyä bikineissä julkisilla paikoilla. Mun vaatteistakin noin 5% mahtuu tällä hetkellä mun päälle.

Ehkä ihan hyvä aloittaa tää ”bikini-projekti”. Voin vaan odotella, että ehkä muutaman kuukauden päästä taas tykkään omasta kropastani ja saan kaipaamaani itsevarmuutta. Ja ehkä boddaaminen antaa mulle myös energiaa peuhata ja leikkiä beibini kanssa enemmän.

Mutta entäs tää mun parisuhde.. Tarvin oikeesti apua tässä. Lähteäkkö vai jäädä? Oon avoliitossa mun parhaan kaverin kanssa. Ollaan seurusteltu 5 ja puoli vuotta, joista viis vuotta avoliitossa. Meillä on koira, lapsi ja yhteinen autolaina. Mutta jotenkin musta nykyään tuntuu, että ollaan ennemminki kavereita ku tyttö- ja poikaystävä. Seksiä meillä ei ole ollut vuoteen, jos yhtä kömpelöä yritystä ei lasketa. Se voi johtua siitä, etten ole sujut tällä hetkellä oman vartaloni kanssa tai että lääkkeet vievät kaikki halut. Se voi johtua myös siitä, että mieheni ei enään halua minua. Kuka tietää?

Se voi myös johtua siitä, että mieheni petti minua kännissä jonku pikku tytön kanssa, kun olin ulkomailla työhommissa 1,5 vuotta sitten. Sain tietää siitä reilu vuosi sitten, kun tyttö laittoi mulle viestin facebookissa; ”Teillä on vissiin tosi hyvä suhde miehes kans. Noh kyllä se sua on pettäny kuiteski kerran mun kans”. Meinasin saada sydärin ku luin sen viestin. Heitin ukon pellolle ja soitin mun parhaalle kaverille, joka oli just eronnut kun sen mies oli pettänyt sitä SAMAN tytön kans! En voinut kuvitella että olisin ikinä joutunut siihen tilanteeseen, koska kuvittelin aina että jos jompikumpi pettäis niin se olisin ollut minä.. En tiiä miks mää ajattelin niin! Tyhmä minä.. Oltiin erossa kolme päivää, kunnes mieheni tuli kotiin puhumaan asiasta. Jotenki lakastiin seki draama vaan maton alle ja jatkettiin siitä mihin jäätiin.. Tottakai se on jäänyt vaivaamaan mua ja varsinkin kun ei olla sen jälkeen puhuttu asiasta. Tää on eka kerta sen jälkeen ku sain tietää siitä, kun puhun (tai siis kirjotan) siitä aiheesta. Askel se sekin on jo parempaan suuntaan. Kuiteskin n. kuukausi tämän kamalan paljastuksen jälkeen olinki jo raskaana.

En uskaltanut silloin erota, koska pelkäsin yksin oloa, enkä varmaan nytkään uskalla erota, sen takia että jäisin yksin. Se on hassu syy pysyä suhteessa, kun koko ajan haluan lähtä maailman toiselle puolelle retriittiin YKSIN. Joka tapauksessa, mää rakastan mun miestä, ja se rakastaa mua. Miks muuten se edelleen kattos mun hullutteluja? Mun mies on tavallinen duunari, joka saa mut edelleen nauramaan joka päivä ja joka saa mut tuntemaan oloni turvalliseksi. Miksi luopua siitä tunteesta? Ehkä vaadin itseltäni ja muilta ympärilläni olevilta liikaa. Kallis auto, uusi talo, hyvä työ, terve lapsi ja komea rikas mies. Saa kait sitä tyttö unelmoida. Rahaa se vain kuitenkin on.

Mun täytyy opetella olemaan kiitollinen siitä mitä mulla on, eikä vaatia ja odottaa aina jotain enemmän. Miten siinä onnistuu?

Tämän kuukauden tavoitteet:

1.Bodauksen alottaminen ja tehdä siitä säännöllistä omaa aikaa.

2.Puhua miehen kanssa taas täysin avoimesti.

3.Harrastaa seksiä.

4.Opetella rakastamaan taas itseäni.

 

​Joskus on vaadittava paljon että saa paljon…

P.S Mulla on ollut resepti ehkäisykapseliin siitä asti kun kotiuduin synnytysosastolta. Vaikuttaiskohan sen asentaminen mun haluihin?