Hullu vai hulluna äitiyteen?

Heräsin tänä aamuna 5.30 syöttämään muruani ja tuli heti pelottava tunne, että mitä olen mennyt tekemään, kun tänne niin avoimesti kirjoittelen! Sain kuitenkin rauhoitettua mieleni, kun muistin kuitenkin, että ei kukaan minua näistä teksteistä voi tunnistaa (toivottavasti). 

Sain juuri vauvani päiväunille ja halusin jatkaa heti kirjoittamista! Ehkä tämä on minulle juuri sitä nyt tarvitsemaani terapiaa.. Ajattelin kertoa nyt hieman hoitojaksostani osastolla ja miten se vaikutti minuun ja muuhun perheeseeni.

Kun minut vietiin osastolle ensimmäisen kerran, vauvani oli kuukauden ikäinen. Ensimmäisen viikon aikana en liikkunut huoneestani mihinkään muualle kuin vessaan oksentamaan. Pikku hiljaa kuitenkin uskaltauduin osallistumaan ruokailuihin ja tutustumaan muihin osastolla oleviin ihmisiin. Mieheni ja äitini kävi vuorotellen osastolla minua katsomassa joten sain nähdä vauvaani päivittäin. 

Osastolla eläminen oli ahdistavaa ja minua hävetti, minkälaiseen tilanteeseen olin joutunut. En vastannut puhelimeen ja makasin vain huoneessani ja odotin, milloin näkisisin lapseni uudestaan. Parin viikon kuluessa kuitenkin päätin kertoa läheisimmille ystävilleni ja he olivat todella ymmärtäväisiä ja kultaisia minua kohtaan. He lähettivät minulle ns. selviytymispakkauksen, missä oli lankaa ja kutimet, värityskirja ja suklaata. Joskus pysähdyn miettimään, kuinka ihania ystäviä minulla on ja mitä olen tehnyt ansaitakseni heidät osaksi elämääni.. 

Osaaton potilaat jakautuivat karkeasti neljään eri kategoriaan omasta näkökulmastani; äidit, anorektikot, emot ja vanhat miehet. Sain itselleni jopa ystävän osastolla, joka oli melkein samassa tilanteessa kuin minäkin, mutta hänen lapsensa olivat jo paljon vanhempia. Olimme molemmat äitejä ja meillä oli paljon puhuttavaa, vaikka ”ulkomaailmassa” en usko että olisimme ikinä edes tutustuneet. 

Suljettu osasto kuulostaa pahemmalta, kuin se todellisuudessa oikeasti on.. Ulko-ovi on aina lukossa, mutta ulos pääsi aina kun halusi, paitsi sähkö-hoitopäivinä vain hoitajan tai omaisen kanssa. Yksi päivä, kun olin kotilomalla ja äitini oli käymässä, sain pahan paniikkikohtauksen ja juoksin ulos lähikauppaan, ostin askin tupakkaa ja poltin sen… siitä alkoi taas mun tupakointi.. Osastolla ei muuta tekemistä paljon ollutkaan kuin polttaa röökiä, syödä tai nukkua. Siitä seurasi taas sitten kammottava lihominen. Mun pitäis laihtua 15kg, että pääsisin samoihin mittoihin kuin ennen raskautta.

Oli osastolla kuitenkin jotain ohjelmaa välillä, kuten askartelua, kuntosalia ja telkkarista tuli joka ilta 19.30 Salatut elämät. Toivon kuitenkin koko sydämmestäni, etten minä tai kukaan muukaan äiti ikinä joutuisi sinne takaisin. 

Minulla oli kaksi omahoitajaa, joista en kummastakaan erityisemmin pitänyt. Juttelin heidän kanssaan vain silloin kun oli pakko. Sosiaalityöntekijä kävi myös minua katsomassa pari kertaa viikossa ja auttoi kaikkien hakemusten yms. papereiden täyttämisessä. Sos. työntekijä kehotti minua hakemaan toimeentulotukea sairaalalaskujen maksamiseen, mutta hakemukseni evättiin kahdesti, eli siitäkään ei ollut mitään hyötyä. Sain myös tuekseni VaVu-tiimin hoitajat (varhainen vuorovaikutus), jotka kävi juttelemassa meidän perheen kanssa jokapäiväisistä asioista. 

Lääkehoidon ja muun keskusteluhoidon lisäksi minulle annettiin sähköhoitoa (ECT) joka toinen päivä. Sähkähoito vaikutti minun muistiin, näköön ja ulkoiseen olemukseen. Sen kuukauden aikana, kun hoitoa sain, olin vain varjo itsestäni. En muista tuosta kuukaudesta oikein mitään.. Kuten esimerkiksi että olin isänpäivää ennen ostanut miehelleni nipsu-mukin halpa-hallista lahjaksi. 

Vaikka en enään osastolla ole, jatkuu hoitoni avohoidon puolella. Käyn mielenterveystoimistolla puhumassa hoitajani kanssa ja syön edelleen psyykelääkkeitä, verenohennuslääkkeitä (laskimotukoksen takia) ja unilääkkeitä. 

Mieheni on ollut koko syksyn tukenani enemmän kuin oisin ikinä voinut pyytää! Hän on kotona lapsemme kanssa (vanhempainvapaalla kun itse olen sairaslomalla) ja hoitaa käytännössä kaiken aivan yksin. Meidän molempien vanhemmat ovat myös tukenamme ja toimivat lastenlikkoina aina tarvittaessa. Äitini jäi jopa vapaalle töistä, että pystyy auttamaan meitä mahdollisimman paljon. Tukiverkosto on erittäin tärkeä tämmöisessä tilanteessa, ja minua on kyllä siunattu sen suhteen parhaalla mahdollisimmalla. 

Yksi sana minua vielä pelottaa; lastensuojeluilmoitus. Tiedän, että lastani ei viedä minulta pois, mutta se sana saa minut tuntemaan itseni kamalaksi ihmiseksi ja epäonnistuneeksi äidiksi.. 

Nyt lähden vetämään vuoden ensimmäisen salitreenin, niin ehkä joskus pääsen takaisin vartaloon, jossa voisin pitää taas itsestäni.