Jääkiekkoa ja äidinmaitoa

Tässä kun sohvan mutkassa istun, Venäjä-USA peli pyörii telkkarissa, mies syö sipsejä sohvan toisessa kulmassa ja 4,5kk ikäinen tyttöni huutelee pinnasängystä, mietin, onko tämä hyvä idea vai menenkö parvekkeelle istumaan pakkaseen tupakalle…

En yritä kirjoittaa mitään kaunokirjallisuutta tai julkisuutta hamuavaa muotiblogia, vaan kirjoitan mitä mieleeni pälkähtää ja mikä toivottavasti auttaa minua jossain määrin käsittelemään sairauttani.

Sain idean kirjoittaa blogia eilen, kun luin ystäväni blogikirjoituksia ja näin hänen saavan paljon positiivista palautetta. Aikomukseni on kyllä kirjoittaa aivan päinvastaista tekstiä.. Ensiksi ajattelin kirjoittaa päiväkirjamuodossa vain itselleni käyttäen vanhoja metodeja eli kynää ja paperia, mutta sitten ajattelin että tätä kautta voisin saada kontakteja samassa elämän tilanteessa oleviin naisiin ja siten myös vertaistukea. 

Kirjautuessani Lilyn sivuille, tulin heti välittömästi katumapäälle, koska valitsemallani nimimerkilläni olisi oikea henkilöllisyyteni paljastunut välittömästi. Siispä poistin sen ja valitsin uuden nimimerkin. Haluan kirjoittaa mahdollisimman avoimesti ja tarkasti omista kokemuksistani, mutta se vaatii minulta vielä toistaiseksi ”catfish” -henkilöllisyyttä.

Tähän ensimmäiseen postaukseen voisin vähän (mahd lyhyesti) avata kuitenkin omaa maailmaani ja kuka minä olen paljastamatta kuitenkaan puhelinnumeroani ja henkilötunnustani. Tuntuu että kirjoitettavaa ja kerrottavaa olisi pienen trilogian verran..

Olen siis 27-vuotias pienen lapsen äiti ja parhaan ystäväni avovaimo. Vuosi sitten ”pienen” parisuhdekriisin jälkeen huomasin kuukautiseni olevan myöhässä ja kävin apteekissa koulun jälkeen hakemassa raskaustestin. Tein testin yksin, koska parisuhteeni oli silloin erittäin heikoilla jäillä ja en uskaltanut miehelleni tästä kertoa. Testi oli positiivinen ja kerroin miehelleni uutisen. Olimme molemmat tosi onnellisia uutisesta ja tuntui että suhteessamme alkoi uusi onnellisin ajanjakso siihen mennessä. Raskausaika oli ihanaa. Vaikka kärsin paljon selkäkivuista, migreenistä ja raskausajan diabeteksestä, tuntui kuitenkin, kuin olisin ollut koko ajan seitsemännessä taivaassa, koska olin aina halunnut olla äiti. Elokuussa synnytykseni käynnistettiin ja synnytin terveen pienen tytön maailmaan. Synnytys oli traumaattista ja aivan kamalaa ja vannoin etten ikinä halua kokea sitä uudestaan. Lapseni on kuitenkin rakkain asia minulle tässä maailmassa, ja se oli todellakin sen arvoista. Vai oliko?

Ensimmäiset kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen meni tosi hyvin, jos unenpuutetta ja nännihaavaumia ei lasketa. Sitten alkoi alamäki.. En pystynyt syömään ja se vähäinenkin mitä sain kurkusta alas, tuli nopeaa ylös. Väsymys meni niin pahaksi etten pystynyt nukkumaan vaikka väsytti ja jouduin hakemaan unilääkkeet avuksi. Rintaruokinnan rinnalle jouduttiin ottamaan korvikkeet öisin, että sain nukuttua ja mieheni sai hoidettua yösyötöt. Painoni laski kuukaudessa yli 20kg ja olin aivan haamuna. Itkin koko ajan ja hormonimyllerrys oli aivan kamalaa.

Yksi aamu sitten tein elämäni huonoimman päätöksen ja otin unilääkkeitä kahden viikon edestä. Mies ja tyttö oli vielä nukkumassa silloin, mutta soitin heti äidilleni. Mieheni heräsi ja kysyi ensimmäisenä, olenko antanut lääkkeitä lapselleni. Järkytyin, miten hän edes pystyi ajattelemaan minun kykenevän johonkin niin kamalaan, mutta toisaalta ymmärän pelon aivan täysin.. Äitini soittama ambulanssi haki minut kotoa, hoitajat juottivat minulle hiilinesteen, ettei lääkkeet imeytyisi verenkiertoon ja minut vietiin päivystyksen kautta psykiatriselle osastolle, jossa vietin seuraavat 2,5kk.

Diagnoosi: Vakava synnytyksen jälkeinen masennus