Kun mieli mustuu..

 

Se kuka sairastuu masennukseen, sitä ei voi ennustaa.. Joillai se juontaa jo lapsuudesta, joillai se tulee aikuisiällä jonku trauman seurauksena tai sitten se vaan tulee ja kun se tulee siihen ei auta sanominen, ”ryhdistäydy, lähde ulos lenkille se piristää, se on sun asenteessa”, noista ei ole mitään hyötyä, lähinnä lyöt vaan jo lyötyä. 

Uskon että moni meistä psyykkisesti sairastuneista haluis parantua, ihan niinkuin he jotka sairastaa fyysistä sairautta. Mieheni on sairastanut syöpää vähän vajaa 2 vuotta, nyt syöpä lepotilassa, mut kovat lääkkeet menee edelleen, samoin minä, syön taas vähän toisenlaisia lääkkeitä, tällä hetkellä tuntuu ettei nekään auta juuri enään. Meillä on kuusi lasta joista 2 erityistä ja yksi lapsenlapsi.

Itse uskon että oma sairastuminen vaikeaan masennukseen on monen sattuman summa. Traumaattinen lapsuus, koulukiusaaminen, isän kuolema, miehen sairastuminen syöpään. Pahin alkoi marraskuussa 2016 kun mieheni leikattiin ja komplikaationa paha keuhkokuume, hengityskoneissa ja nukutettuna teholla 11 päivää, oli elämäni pisimmät. Hän on taistelija! Sillon jäin pitkälle sairauslomalle toukuun loppuun asti, sit kesäloma päälle ja juhannuksen jälkeen töihin tekemään 50% työaikaa. Alku meni ihan hyvin, mies sai syyskuun alussa hyviä uutisia, syöpä lepotilassa, saatiin vähän huokasta helpotuksesta. 

Syyskuun lopulla tapahtui sitten jotain mun sisällä.. En vaa jaksanu enää, ajattelin auton ajamista kallioon ja muuta synkkää. Kirjoitin ystävälleni että mä en kestä enää, mun on pakko lähtee päivystykseen, muuten teen jotain ittelleni, tuutko mukaan pyysin. Ystävä tuli käymään ja juteltiin, silloin miehenikin tuli ja ihmetteli mikä nyt on, mitä hän nyt taas on tehnyt?! No ystäväni osas kertoa kaikki mitä ajattelin miehelleni, kun itselle se tuntui olevan niin vaikeeta. Sovittiin et ystävä soittaa aamulla mun pomolle ja infoo etten tule töihin, myös yritti soittaa mun mielenterveyshoitajalle, ei saanut kiinni, soitti akuuttiin mielenterveyteen ja järkkäs mulle ajan samalle päivälle sinne. Oma hoitajani ja akuutti oli muhun yhteydessä sen aamun aikana ja menin tapaamiseen. Sanoin että haluan osastolle, en pysty enää. Lääkäri totesi ei siellä osastollakaan kivaa ole, että mietitään yön yli ja jos olen aamulla kun hän soittaa samaa mieltä niin pistää lähetteen. Puhuin asiasta pitkään ystäväni kanssa ja ajateltiin et on nyt vaa parempi ottaa ja lähtee hetkeksi pois tästä kaikesta.. Se syyllisyyden tunne kun lähdet ja jätät kaikki 5 lasta (esikoinen asui jo omillaan mutta ihan naapurissa) yksin miehen huostaan, joka ei itsekkään täysin terve.

Neljä viikkoa meni äkkiä osastolla, sain ladattua akkuja ja jaksoin taas palata kotiin, silti en jaksa töissä käydä, oon nyt vielä maaliskuun loppuun asti saikulla, tosin haetaan jatkoa, mut koska kelan päivät tulee täyteen niin kuntoutustuelle haetaan.

Jokainen päivä on taistelu jatkuvaa väsymystä, huonoa itsetuntoa, henkistä pahaaoloa vastaan. Näen vaan sarjan epäonnistumisia, en jaksa touhuta lasten kanssa niinkuin äidin kuuluisi jaksaa, lääkäri sanoi tähän ihanasti jolloin mulla melkeen hanat aukesi. ”Sun ei tarvitse jaksaa, riittää että lapset tietää että rakastat heitä, joskus he ehkä vielä miettii olipa äiti vahva”. Kävin tällä lääkärillä ekaa kertaa, on meidän uusi miespuolinen työterveyslääkäri. Hän osas sanoa juuri oikeat sanat…

IMG_20171228_112632.jpg

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *