Ensimmäiset oireet

Jälkikäteen on ollut helppo huomata, milloin suolisto-oireeni alkoivat, vaikka lääkäriin hakeuduin vasta vuosia myöhemmin. Keväällä 2004 luin pääsykokeisiin kaksitoista tuntia joka ikisenä arkipäivänä ja tulin jätetyksi hiukan ikävällä tavalla pitkän seurustelusuhteen päätteeksi. Oli siis vähän stressiä, etenkin kun pääsykoeprojekti oli vähän sellainen hys-hys-projekti (epäonnistumisen pelossa en kertonut juuri kenellekään ja ”salailu” oli toisinaan vähän työlästä). Vatsavaivojen miettimiseen ei käytännössä jäänyt aikaa eikä voimia, vaikka ripuloin epänormaalin paljon ja välillä vessapaperiin ilmaantui vertakin. Silloin arvelin syyksi pukamia ja olin kauhuissani, tuntui ihan supernololta. Ei ollut pukamia, ei, mutta ihan liian monelta lääkäriltäkin olen sen jälkeen saanut kuulla oireiden selitykseksi pukamat. Vielä kerran siis: ei pukamia, ei ollut eikä tullut (lohtu se on laihakin lohtu eli pukamilta säästyminen).

Kun stressi helpotti, tiedekunnan ovi aukesi ja sydänsurutkin haalistuivat, oireet hävisivät ja pysyivät pitkään poissa. Vasta viisi vuotta myöhemmin, syksyllä 2009, ilmestyivät veriviirut uudelleen vessapaperiin, mutta sen jälkeen onkin ollut aika haipakkaa tämän sairauden kanssa.