Tulehduksellisia suolistosairauksia tituleerataan uudeksi suomalaiseksi kansantaudiksi, niin paljon uusia diagnooseja vuosittain tehdään. Saman nimikkeen alle kuuluvat sekä Crohnin tauti että haavainen paksusuolentulehdus eli koliitti. Karkeasti yleistäen näiden kahden ero on se, että koliitti rajoittuu vain paksusuoleen ja peräsuoleen, kun taas Crohn voi esiintyä missä tahansa ruuansulatusjärjestelmän osassa suusta peräaukkoon. Myös hoitomuodot poikkeavat toisistaan, ja toisin kuin Crohn koliitti on periaatteessa parannettavissa kirurgisin menetelmin eli paksusuolenpoistoleikkauksella. On kuitenkin liioiteltua sanoa, että leikkauksen jälkeen koliittia sairastava olisi terve. Molemmat sairaudet ovat kroonisia eli kulkevat mukana loppuelämän ajan oirehtien toisilla enemmän ja toisilla vähemmän.  

Tulehduksellisista suolistosairauksista puhutaan mediassa verrattain paljon, mutta joka kerta toistuu sama pieni ajatusharha, joka saa minut murheelliseksi. Koliitin hoidon osalta nimittäin virallinen totuus vaikuttaisi olevan se, että suurin osa potilaista pärjää 5-asa-lääkityksellä ja poikkeuksellisen vaikeaa tautimuotoa sairastavia hoidetaan solunsalpaajilla ja äärimmäisimpänä keinona biologisilla lääkkeillä. Meitä leikkaushoitoon päätyneitä ei siis ole edes olemassa, virallisissa puheissa ainakaan. Mutta tokihan meitä on, ja mielestäni olisi hyvä, että joskus tuotaisiin esiin myös se ihan vihoviimeinen konsti eli leikkaushoito. Paksusuolenpoistoleikkauksen jälkeen vaihtoehtoja ovat ohutsuoliavanne ja ohutsuolesta rakennettava j-pussi, tapauskohtaisesti sitten arvioidaan, kumpi vaihtoehdoista on tarkoituksenmukaisempi. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään eli pussilaisiin. Toimitan isommatkin hätäni ihan normaalisti pöntöllä istuen eikä sairauteni näy ulospäin muuten kuin lukuisina vatsanseudun arpina.

Tulehduksellisista suolistosairauksista on mahdoton puhua käyttämättä sellaisia keskivertokahvipöytäkeskusteluun kuulumattomia sanoja kuin paksusuoli, peräaukko, uloste, ripuli ja peräsuoli, niitä siis jatkossakin.