Ajattelen,
ne pääsiäisaaren patsaat.
Ne ovat sellaisen ihmisen kuvia,
jonka kipu on kivettynyt.

Ja siellä ne katsovat
iäisyydestä iäisyyteen,
suoraan siihen kipuun,

eikä se murene merestä, tuulesta,
eikä ajasta.

Suoraan siihen kuivaan kipuun,
joka on kuin jäykkä nahka
kiinnikasvaneen kohdun ympärillä.

Kohtu laulaa kipua.
Kuvittelen tyhjään sänkyyni
miehen.
Ison, lämpimän miehen,
joka halaa itkun ulos.

Sitten nousen,
kuin vetäen kovettuneen puristussiteen
valtimohaavan päältä
ja
haron hengittämään

tässä vedenalaisessa surussani.