Mitä jos

Tunnustan: olen haaveilija. Ylpeä sellainen.

Mikäpä olisikaan suloisempaa kuin antaa haituvaisten unelmalaivojen lipua hiljakseen halki mahdollisten tulevaisuuksien autereisen järvenselän, yksi toisensa perään. Sulkea silmät ja palata tutuiksi ja turvallisiksi hioutuneisiin haavekuviin.
 

 

Olen kuitenkin huomannut, että unelmointi saattaa myös jämähtää tutuille raiteille. Silloin haaveilulevy soittaa samaa raitaa päivästä ja vuodesta toiseen, vaikkei se enää olisikaan tämänhetkisen minän haave. Ei ole aina helppoa hahmottaa, mihin itse loppuu ja mistä muut alkavat. Siksi myös unelmia omaksuu helposti, joskus pureksimatta, muilta: lähipiiristä, mediasta, kulttuurista, kaikesta. Joskus aidosti vapauttavan haaveilun esteenä voi olla myös oman mielikuvituksen jähmettyminen ja tylsistyminen.

Siksi olen kehittänyt reseptin: hullunkuriset haaveet. Tätä voidaan kutsua myös mitä jos -ajatteluksi. 

Mitä jos -ajattelussa laitetaan omien unelmien kanssa ranttaliksi. Heittäydytään hulvattomiksi. Suhtaudutaan haaveiluun leikkinä. Käännellään haavekuvia ylösalaisin, heitetään ne niin kauas kuin jaksetaan, juostaan ne uudestaan kiinni ja revitään kappaleiksi. Kootaan uudennäköisiksi. Haaveillaan kuin sokerihumalainen taapero kuralätäkössä.

Hullunkurisessa haaveilussa voidaan myös hyödyntää kyseenalaistamisen metodia. Liikkeelle voidaan lähteä pienistä asioista. Yksinkertainen, mutta oikean elämän esimerkkitapaus: minä en ole koskaan ajatellut olevani koiraihminen. Hymähtelin hölmöjen hurttien säntäilylle ja kehräsin ylpeänä kovempaa. Kunnes eräänä päivänä oivalsin, että minähän rakastan koiria(kin). Oikeastaan voisin jopa haluta sellaisen. 

Kyseenalaistamisen metodia voidaan keittiöpsykologisoida niin, että joskus ”minä en ainakaan” ja ”minä en ole koskaan” -alkuiset väitelauseet voivat lopulta olla tukahdutettuja haaveenpoikasia.

Kenties hullunkurisilla haaveilla leikittely voi auttaa oivaltamaan jotakin olennaista. Se ei kuitenkaan ole itsetarkoitus: tärkeintä on kysyä mitä jos, ja kiherrellä kuvitelluille mahdollisuuksille. Lopulta haaveilu kun on mielikuvittelua.

Tuorein hullunkurinen haaveeni on laulaa cover-yhtyeessä, joka soittaisi vain ihan kamalan huonoja (ja siksi oikeastaan hyviä) suomalaisia käännösiskelmiä. Soittaisimme nuhjuisissa kuppiloissa, ja esiintymisvaatteeni olisivat aina tilanteeseen nähden liian paljettiset. Olisin matalaääninen, kohtalokas, sensuelli ja pelottava. Keikkamme osoittautuisivat vähintään puolen yleisön elämän käännekohdiksi.

Tätä (hämmentävän) tarkkaa mielikuvaa ei olisi syntynyt ilman haaveiden kuralätäkköön hyppäämistä.

Ainakin yhtyeemme settilistaan kuuluisi Juna Turkuun. Kuka tulee mukaan?