Tiistain vastaisena yönä näin ahdistavan kiireunen. Sellaisen, jossa kurkkua kuristavan kiireen alla tekee ja yrittää, muttei onnistu, tai jos kerran vahingossa onnistuu, tuhoaa tulos itse itsensä. Tiedättehän nämä unet: on ehdittävä lentokoneeseen muttei löydä mistään housuja ja kaikki muukin on vielä pakkaamatta ja taksikin odottaa jo pihassa, on valmisteltava minuutin päästä alkava oppitunti, muttei muista yhtäkään aihesisältöä saati sitten pääse luokkahuoneeseen tai löydä yhtäkään oppilasta. On mentävä, tehtävä ja tuotettava, muttei epäonnistumisen syöksykierteessä osaa kuin heittäytyä maahan sätkimään.

Tiistain vastaisen yön uni sai ironian värittämässä, kurkkuakuristavassa epätoivoisuudessaan hymähtämään aamulla. Unessa tehtävänäni oli maalata kankaalle sanat ”Ole armollinen muille ja itsellesi”. (Valitettavasti alitajuntani ei ole niin suoraviivaisen voimalauseopettavainen kuin miltä kuulostaa, muutama vuosi sitten tein erään opetusharjoittelun yhteydessä oppilaiden kanssa samanlaisen plakaatin.)
 

Unessa maalasin ja maalasin, mutta kirjaimet solahtivat vääriin väleihin kerta toisensa jälkeen. Halusin tehdä vaikutuksen taidoillani, mutta tuloksesta tuli kerta kerralta kamalampi. Jokainen yritykseni parantaa pahensi. Aikakin kävi vähiin, sillä voimalauseita maalatessa on tietenkin oltava myös tulipalokiire. Lopulta kangas alkoi repeillä, enkä saanut itkultani edes kerrottua, mitä kyltissä piti lukea. Väärinymmärretyksi tulemisen tunteen paino musersi maahan.

Aamulla paino hellitti ja hymyilin alitajuntani huumorintajulle. Taputin itseäni olkapäälle ja totesin: kuulen kyllä. 

Hermostoni on aikamoisen yliherkkää sorttia. Kun viime vuonna silmiini osuivat erityisherkkyyden kriteerit, ihmettelin: eivätkö kaikki sitten näe ja koe tällä tavalla? Kuulemma eivät. Sain huojentavia selityksiä, opin ymmärtämään vähän enemmän itseäni ja muita. On tietenkin vaarallinen tie rakentaa minäkuvaansa yhden itsediagnoosin varaan (ja kenties sen avulla nostaa itsensä muiden yläpuolelle säälien niitä kaikkia ei-erityisherkkäraukkoja, jotka eivät aisti maailmaa täytenä), mutta tämän lähtökohtaisen, hermostollisen ominaisuuden oivaltaminen ja hyväksyminen auttoivat kääntämään herkkyyttä vahvuudeksi ja olemaan itselle – ja muille – armollisempi. (Tässä kohdassa on todettava, että tätä kirjoittaessani radiosta tulee Elastisen ”Eteen ja ylös”, ja voi hyvän tähden miten se lopun yhteislaulunostatuskohta aiheuttaa silmänkosteutusta ja kananlihaa lähes joka kerta. Jos valtavirran kaupallinen radiokanava on näin suuri elämys, miettikääpä sitten suurta maailmaa.)

Tavallaanhan erityisherkkyyden tunnistaminen on vain yksi esimerkki siitä, miten eri tavalla jokainen meistä maailman kokee ja elää, ja miten helppoa tämä lähtökohtainen erilaisuus on unohtaa. Mutta se onkin jo toinen tarina.

Ihminen ei koskaan ole vain yhtä vaan aina monta. Useimmiten ristiriitaisesti. Oma ristiriitaisuuteni piilee muun muassa siinä, että sen lisäksi, että herkkyydestäni johtuen ylivireydyn helposti ja sen myötä ajaudun stressitilaan (huolimatta siitä, että kalenteri sattuisikin olemaan väljempi kuin jälkeen-kuvan housut), rakastan projektien aloittamista, ideointia, yhtäaikaista sähläämistä ja reteää aikaansaamista. Pidän paineen alla toimimisesta ja hakeudun haasteisiin. Ällötyn rutiineista ja kahlitsevista raameista, mutta samalla kipeästi tarvitsen niitä. Olen ekstrovertti ja saan ihmisistä virtaa, mutta tarvitsen myös yksinoloa ja palautumisaikaa. Olen onnistunut rakentamaan arjestani sellaisen, että työni tapahtuu rakastamieni asioiden parissa. Vaan kas, sepä ei ylivireytymistä estä. Tästä seuraa paljon, paljon tasapainottelua – ja aika paljon laiskottelua.

Tämän olen huomannut: aikaansaamisen tyydyttävään kierteeseen on helppo jäädä kiinni. Pian tekemisiään alkaa jaotella arvokkaisiin ja arvottomiin, ja tässä ajattelussa kaikki epätuottava kuuluu suoraan arvottomien laatikkoon. Tietenkin tekemättömiä töitä ja muita elämän askareita on hyvä tehdä – siitäkin saa hyvän mielen. 

Mutta joskus, ainakin ylivireytymisen uhatessa, minulle on ehdottoman tärkeää laiskotella. Laiskottelu kuulostaa maailman helpoimmalta asialta, muttei sitä aina ole. Laiskottelustakin tekee helposti suorittamista (vapaapäivinä ei ole pakko lukea rästissä ollutta klassikkoromaania tai aloittaa omaa sellaista) eikä se kuuluisa pysähtyminen aina käy sormennapsautuksella. Vaatii vipuvoimaa kääntää ajatuskahva siihen asentoon, että ei-tavoitteellisuus voi olla arvokasta. Saattaa myös pelottaa, saako aikaansaamistilaa enää uudestaan päälle, kun kerran on hellittänyt.
 

Viime päivät olenkin omistanut tavoitteettomalle laiskottelulle. Marco Bjurström on kehottanut pitämään aina silloin tällöin pyjamapäivän. Se on loistava konsepti. Kuten myös poskilihasjännityksen hellittäminen, Emmerdale-maratonit ja rauhallinen hapenotto. Mallia laiskotteluun voi ottaa myös lempi-idoleiltani, eläimiltä ja lapsilta. 

Laiskottelu on tietenkin tehtävä laiskottelun ilosta, ei vain pakollisena väliaskeleena niin sanotusti oikeampien tavoitteiden saavuttamiseen. Mutta kun itsensä on tylsistyttänyt ei-minkään keskellä tarpeeksi monesti, alkaa tyhjästä nousta jotakin uutta: ihan vahingossa, kutsumatta.