Torstaina eteisen lattialta löytyi kirjekuori. Kuoressa oli pahvikansio, jonka sisällä makoili tyytyväisenä todistus. Minusta oli tullut filosofian maisteri. Paperilla täydellisen pätevä opettamaan äidinkielen ja kirjallisuuden oppiainetta.

Tuntui ironiselta saada kirje juuri sellaisena päivänä, jolloin laahustin huoneesta toiseen yöpaidassa ja hiukset likaisina, katselin hidastettuna valuvaa, katkeraa räntäsadetta ikkunasta ja tunsin kerralla koko maailmankaikkeuden epävarmuuden ja keskeneräisyyden. Yhtäkkiä kädessäni oli paperi, jonka mukaan olin valmis. Hymähdin. Voi universumi, miten huumorintajuinen osaatkin välillä olla.

Mietin – ja tunnen – usein keskeneräisyyttä. Luonto näyttää meille päivästä, kuukaudesta ja vuodenajasta toiseen näkyviä ja näkymättömiä näytöksiä muutoksen välttämättömyydestä ja pysyvyydestä. Toukat kokoavat koteloita ja heräävät sieltä perhosina. Kevätlumesta kohoaa järjenvastaisia krookuksia. Kokonaiset mantereet liikkuvat ja nousevat meristä.Valmis ei ole kuin kuollut, ja samalla ei sekään. 

Silti pienen ihmisen hauraalle hermostolle epävarmuus on usein liikaa, kuten se tuona yöpaitatorstaina oli. Ajatus epävarmuuden ja keskeneräisyyden lähtökohtaisuudesta on kaunis, mutta sen nitkauttaminen käyttövoimaksi vaatii välillä raakaa lihastyötä.

Epätoivoisesti haalimme ympärillemme ja itseemme jotakin pysyvältä tuntuvaa. Pidämme kiinni tutusta ja pelkäämme luopumista. Etsimme papereita, jotka todistaisivat valmiutemme. Kehitämme mieltämme, kehoamme ja elämäntyyliämme, vaikka ajoittain hätkähtäen heräämme aamukolmelta muistaen, ettei mikään saavutuksemme riitä pysäyttämään kaiken läpäisevää muutosvoimaa.

Draamakasvatuksen opinnoissa istuimme lattialla piirissä ja keskustelimme tuntikausia keskeneräisyydestä. Keskeneräisyyden arvostaminen liittyi taiteen tekemiseen ja luovuuteen, mutta myös ihmisyyteen yleensä. Puhuimme siitä, miten lähtökohtaista keskeneräisyys on, mutta miten helppoa sitä on pelätä. Turhautua, kun yrityksistä huolimatta mistään ei tulekaan valmista, pysyvää ja täydellistä. Vaan kun keskeneräisyyden ymmärtää edellytyksenä uteliaisuudelle, avoimuudelle, leikkimielisyydelle, armollisuudelle ja hyväksymiselle – ja lopulta (hyvän) elämän perusperiaatteille – siitä saa kokonaisen elämänkatsomuksen.

Puhuimme keskeneräisyyden lomaan syntyvistä ohimenevistä, eheistä hetkistä, jotka saavutettuaan täyden täydellisyytensä katoavat. Ehkä niitä voisi kutsua myös säkenöiviksi hetkiksi.

Olen maalannut eteiseni seinälle – sen saman, jonka lattialle todistus valmistumisestani kolahti – taulun, jossa Tuutikin sanat muistuttavat minua jokaisena aamuna: ”Allting är mycket osäkert, och det är just det som lugnar mig”.

Paljoa en lopulta tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että olen varmasti keskeneräinen.