”Rohkeus on sitä, että auttaa kaveria.”
”Menee väliin, jos jotakuta kiusataan. Kertoo aikuiselle. ”
”Pyytää mukaan leikkiin.”
”Uskaltaa itse pyytää apua.”

Olen kiertänyt tämän kevään alakouluja ja ohjannut sanataide- ja draamapajaa, jossa käsitellään rohkeutta. Jokaisessa pajassa on syntynyt avartavia keskusteluja 1.-3.-luokkalaisten lasten kanssa. Olemme työparini kanssa kysyneet, mitä rohkeus on – ja ällistyneet vastauksista kerta toisensa jälkeen. ”Totuus tulee lapsen suusta” on klisee, mutta hämmästyttävän usein totta. Kenties totuus vain jää kuulematta, jos emme vaivaudu pysähtymään ja todella kuuntelemaan, mitä lapset oikeasti sanovat.

Esimerkkeinä rohkeuden teoista olemme toki kuulleet myös katoilta hyppäämisistä ja liian haastavista takaperinvolteista. Tätäkään ei pidä vähätellä. Me aikuiset voimme miettiä, mitä meidän katoiltahyppäämisemme ja takaperinvoltimme ovat. Mekin osaamme olla uhkarohkeita tai tyhmänrohkeita.

Rohkeus on kiehtova aihe. Samalla se tuntuu pakenevan pysyviä määrittelyjä. Aina kun luulen oivaltaneeni rohkeuden syvimmän olemuksen, se karkaa kulman taa.

On liian helppoa ajatella, että rohkeus on pelon vastakohta. ”Ei ole konstikaan olla rohkea, jos ei pelota”, tietää Tove Jansson. 

On kiehtovaa listata epämukavuusalueita ja kutitella niiden rajoja, kenties tehdä sukelluksia pää edellä kauas rajojen ulkopuolelle. Saada miellyttävä, kihelmöivä adrenaliiniryöppy ja todistus omasta elossaolosta. Voittaa itsensä, voittaa pelkonsa. Tätä en tuomitse: se on ihanaa ja tekee elämästä varmasti rikkaampaa.

Tämän opin kuitenkin lapsilta: liian usein rohkeutemme katsoo sisäänpäin. 

Palataan alun sitaatteihin. Mikä niitä kaikkia yhdistää? Se, että niissä kaikissa rohkeuteen on kytkettynä toinen ihminen. Tässä rohkeudessa ei oteta peloista tai epämukavuuksista niskalenkkiotetta siksi, että omasta elämästä haluttaisiin parempaa. Tässä rohkeudessa omat pelot ja epämukavuudet heitetään hetkeksi sivuun – tai kenties valjastetaan käyttövoimaksi – jotta ihminen voisi olla hyödyksi toiselle ihmiselle. Rohkeus katsoo ulospäin, kun peloistamme huolimatta toimimme toisen ihmisen tai yhteisen hyvän eteen.

Siinä meille individualistisen ajan ritareille haastetta. Sitä riittää: viime viikolla Yle uutisoi tapauksesta, jossa teinityttö ehti maata tajuttomana jalkakäytävällä tunnin ennen kuin ohikulkija soitti hätäkeskukseen. Uutista seurannut keskustelu sai niskavillat nousemaan pystyyn. Moni perusteli muualle katsomista ja auttamatta jättämistä sillä, että siitä voisi seurata auttajalle ikäviä asioita.

Rohkeuden vihollinen ei ole pelko. Välinpitämättömyys on.

Hyvä tyyppi menee joskus muuallekin kuin itseensä.