Sinne päin

Untitled design (1).png

 

 

Kun aloitin tämän blogin, minulla oli tavoite: kirjoittaa itsekritiikittömästi, rennosti ja suurin pensselivedoin. Ilman painetta tehdä jokaisesta tekstistä suurta, viisasta ja eheää – tai ainakin sellaista yrittävää. Halusin antaa itselleni luvan kirjoittaa vaikkapa lokeista, uusista tapeteista tai iltapäivistä ilman, että yrittäisin liikaa tai odottaisin tarpeeksi painavaa sanottavaa.

Mutta mitä enemmän sortuu vaatimaan itseltään valmista ja ehjää, sitä korkeammaksi nousee kynnys niihin rentoihin pensselinvetoihin. Lopputuloksena on jähmettyminen.

Nopeasti ajauduin olemaan mieluummin hiljaa kuin sanomaan jotakin keskinkertaista ja keskeneräistä. Miten kovasti se onkaan ristiriidassa sen kanssa, mihin opettajana, ohjaajana ja ihmisenä uskon!

Siksi kirjoitan sen nyt tähän: tästä lähtien kirjoitan enemmän ja väljemmin. Vähän sinne päin. Muuten pian huomaan, etten ole kirjoittanut kuukausiin, tai vuosiin.

Ja siksi kirjoitan nyt näin:

Viime aikoina olen tuntenut kamalan suurta kiitollisuutta siitä, miten arvokasta on tuntea olevansa innoissaan ja tohkeissaan. Miten upeaa on löytää itsensä (työ)ystävien keskeltä, ja vieläpä sellaisten, joiden kanssa haluaa tehdä jotakin omaa, jotakin tuntematonta, jotakin yhteistä. Hypätä tuntemattomaan ilman epäilystä siitä, ettemmekö osaisi. Huomata, että palaveria on kulunut jo neljä ja puoli tuntia, eikä vieläkään malttaisi lopettaa.

Viime aikoina olen saanut uuden makuuhuoneeni seinien tapetoinnin valmiiksi. Puhtaanvalkoisten seinien katselusta tulee sellainen olo, että lekottelisi kesäpäivänä ulkona pyykkinarulla kuivumassa olevien lakanoiden välissä. Myös kaikki asunnon ovet saivat lähteä häkkivarastoon: nyt valo lentää asunnon lävitse, ja ajatukset saavat leijailla vapaina. Uudessa makuuhuoneessa on aina kesä: vihreä persialaismatto saa kumppanikseen viherkasveja, sängyn ylle ripustan Etelä-Pohjanmaan lakeuksia kuvaavan vanhan opetustaulun.

Viime aikoina olen myös yllättynyt siitä, miten rennon lempeästi suhtaudun juuri nyt tulevaan. Sanoin virkojen haulle piut paut ja sain sen jälkeen monia iloisia yllätyksiä toisensa perään. En jähmettynyt paikoilleni vaan heittelin verkkoja sinne tänne ja tein ilman painetta onnistua.

Toukokuu jatkukoon omaa totuutta eläen, mutta muistaen: välillä sinne päin riittää.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *