Ensimmäinen postaus ikinä missään

Urheilullinen kolmen lapsen uraäiti kamppailee päivittäin henkisen terveytensä kanssa mistään tinkimättä. Tärkein on perhe, sitten työ ja viimeisenä harrastukset. Isä hoitovapaalla, äiti suorittaa ja elämä hymyilee. Ja sitten taas ei, äiti pysyy käynnissä lääkkeiden, lasten ja urheilun voimin. 2016 keväällä rintaan ilmestynyt musta aukko ei ota helpottaakseen, joten sen kanssa eletään tässä hetkessä ja huudetaan paha olo koko maailmalle.

Siinäpä lyhyesti mikä on blogini tarkoitus. Päiväkirja.

En ole ikinä tätä kokeillut joten en voi luvata miten tämä lähtee käyntiin, päällimmäisenä tarkoituksena on purkaa omaa pahaa ja hyvää oloa, sillä en ole vielä tullut kaapista ulos. Epäilen että tuskin koskaan tulenkaan. En halua ihmisille selitellä virheitäni jotka mahdollisesti menisivät osittain diagnosoidun keskivaikean masennuksen piikkiin. Olen paljon mieluummin virheellinen ja tyhmä, kuin mielisairas virheellinen ja tyhmä.

Olen kotoisin monilapsisesta rikkinäisestä yksinhuoltajaperheestä jossa alkoholi oli arkipäivää. Sieltä siirryin liian varhain aikuisuuteen ja suorittamaan. Siitä asti olen suorittanut eikä paluuta ole, olen suorittanut ja haaveillut ehjästä rakastavasta perheestä. Suorittanut vähän lisää, kokenut fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Päässyt siitä irti onnelliseen ja vakaaseen perhe-elämään, jossa putosin tyhjyyteen. Kun kaikki kääntyi hyväksi ja oikein päin, masennuin ja tein itse virheitä. Nyt elän päivä kerrallaan masennuksen kanssa. Vain mieheni ja yksi ystävistäni tietää.

Olen iloinen, ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen. Olen menettänyt ystäviä kun en osaa puhua, en osaa kertoa oikein pahasta olostani, joten olen käyttäytynyt typerästi. Monet ystävistäni ovat minut jättäneet taakseen liian rankkana taakkana kantaa. Tämän vuoksi en puhu, en halua menettää enää ketään. 

Olen silti onnellinen, onnellinen perheestäni, työstäni ja harrastuksista. Olen myös menestynyt työelämässä, vaikka minulla on itsetunnossa valtavia heikkouksia. Minulle on lähes pakkomielle etten tahdo kenellekään pahaa, enkä halua etää ihmiset ajatteleveat minusta pahaa. Usein minut tulkitaan suorasanaisuuteni puolesta väärin, ja ihmiset ympärilläni pahoittavat mielensä eikä se ole tarkoitukseni. Olen tätä myös yrittänyt kertoa, mutta kaikki eivät ymmärrä, eikä silti kaikkien pidäkään.

Huvittavinta tässä on se, että jos jollekin kertoisin niin kukaan tuskin uskoisi minun miettineen päivittäin itsemurhaa (jota en kuitenkaan tee!). Tuskin kukaan myös osaisi yhdistää minua itkemässä itseni iltaisin uneen, itkemässä päivittäin mennen tullen työmatkalla ja romahtamassa metsässä kesken lenkin. Tuskin kukaan tietää kuinka paljon päivittäin rukoilen enkeleitä antamaan minulle voimaa jaksaa tämä päivä. 

Syön terveellisesti, nukun paljon ja annan itselleni aikaa. Rakastan itseäni, rakastan miestäni ja rakastan lapsiani. Kyse ei ole siitä, vaan yritän opetella elämään mustan möykyn kanssa, koska se ei ota irrottaakseen minusta. 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *