Tuo sivupalkin (tai sivun alaosan, riippuen lukeeko tietokoneella vai mobiililaitteella) esittely summaakin jo aika hyvin, kuka täällä raapustelee. Joka tapauksessa, oon siis tänä keväänä 25v (KÄÄKS!) täyttävä sairaanhoitaja Joensuusta. Tykkään hirveästi suklaasta, roskaruuasta sekä juustoista, vollottaa nyyhkyleffoille (oikeastaan kaikille elokuville, tv-sarjoille ja mainoksille) ja kuunnella musiikkia fiilispohjalla genreihin rajoittumatta. Shoppailla kirppiksillä, juoda silloin tällöin hyvää punkkua, nostattaa verenpaineita lukiessani maahanmuuttoa ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia halveksivaa keskustelua sekä takertua veemäisesti kielioppivirheisiin. Oon myös kova arvostelemaan ja dissaamaan itseäni milloin mistäkin.

Mun elämä sai melko dramaattisen käänteen, kun 2014 helmikuussa huomasin olevani korviani myöten pihkassa vanhempaan luokkakaveriini. Se oli sitten siinä. Poikaystävä vaihtui lennosta (sori!) uuteen ja kohta kannoinkin jo kamojani uuteen, omaan vuokrakämppääni. Ja silti huomasin hengailevani vaan tämän yhden partasuun poikamiesboxissa. Hankittiin kauan haaveilemani koira miehen vanhan bulldogin kaveriksi. Elokuussa saatiin avaimet ensimmäiseen yhteiseen asuntoon ja seuraavana kesänä päätettiin, että halutaan elämäämme vielä kolmas tyyppi. Suureksi yllätykseksi jo seuraavassa kuussa testiin piirtyi kaksi viivaa ja oltiin hämillämme, mutta tietenkin aivan innoissamme. Meille tulee vauva!

Mutta ei se sitten mennytkään ihan niin. 

Vuosi yhteenmuutosta saatiin tietää, että raskaus oli mennyt salakavalasti kesken jo pari viikkoa ennen kyseistä ultraa, ilman kipuja tai vuotoa. Siitä alkoi elämäni helvetillisin syksy (tai ensimmäinen sellainen, pian selviää miksi), kun jouduin hoitamaan homman loppuun lääkkeellisesti sairaalassa, surin menetystämme ja yritin tehdä kaikkeni uuden raskauden alulle saattamiseksi. Vähän liiankin kanssa, koska olin stressaantuneempi ja katkerampi kuin ikinä. Neljä kuukautta myöhemmin plussasin uudelleen ja rakas esikoisemme syntyi 11.8.2016 mullistaen koko maailman! Muistan vieläkin sen fiiliksen, kun oltiin matkalla kotiin sairaalasta, vauva nukkui kaukalossa ja katselin auton ikkunasta tuttuja maisemia elokuisessa auringossa. Silti kaikki tuntui niin erilaiselle. Hyvällä tavalla.

Vauvavuosi oli ja meni. Siiri kasvoi, oppi ja kehittyi valtavasti. Äitiys on ollut just niin ihanaa ja kamalaa kuin mitä aavistelin sen olevan, ja paljon enemmänkin. Oon rakastunut mieheeni vaan entistä enemmän ja alkanut arvostaa itseänikin enemmän. Kolmantena vuosipäivänä sain myöntävän vastauksen pussinsulkijalla toteutettuun kosintaani. Neiti lähti reilun vuoden vanhana perhepäivähoitoon ja mie hoitokotiin töihin. Päätettiin, että johan tuo pikkusisarus saisi tulla kun niin on tarkoitettu. Tässä vaiheessa voisi oikeastaan palata lukemaan tämän postauksen toisen kappaleen lopun uudelleen, ja meidän suureksi epäonneksemme se syksyn 2015 kuvio toistui. Tällä kertaa ehdimme nähdä pienen sydämen sykkivän kehoni uumenissa, mutta pari viikkoa myöhemmin sitä ei enää ollutkaan. Taas yksi pala omasta sydämestäni mureni ultraäänen näyttöä katsellessani. Sillä reissulla ollaan yhä.

Tää vuosi on kuitenkin alkanut tosi mukavasti ainakin töiden osalta, sillä sain pidemmän sijaisuuden päihdehoitotyön saralta ja oon tosi innoissani. Tykkään työstä ja työkavereista. Toivottavasti tämmönen suotuisa boogie pysyy yllä koko loppuvuoden!

Siinäpä tarinaa kerrakseen. Näistä lähtökohdista siis kirjoittelen, mutta toki aihepiirit tulee pyörimään muunkin ympärillä. Tänään nautin vapaapäivästä ja näistä lohtusuklaista, jotka mies toi palasi vielä tuomaan kun oli lähtenyt töihin. Kyllä nää ehkä vähäksi aikaa riittää!