diagnoosi ja tunteet

ajattelin kirjoittaa ylös muutamia tunteita ja tunnelmia, jotka kävin läpi joulukuun alussa, siis diagnoosin varmistuttua.

keväästä asti olin uskonut, että minulla on adhd, tai jotain sinne päin. olin lukenut aiheesta paljon, enkä löytänyt koskaan mitään, mikä ei olisi sopinut itseeni, paitsi kirjoittaminen ei ole minulle vaikeaa. (tosin siinäkin on todella ollut omat ongelmansa.)

tietyt tunteet kävin läpi jo keväällä. ensin olin hämmentynyt ja helpottunut. itkin lukiessani adhd:sta. olihan se sentään yhteinen nimittäjä monille ongelmilleni. ja lisäksi se avasi silmiäni myös sellaisille ongelmille, joita en aiemmin ollut uskaltanut nähdä. mieheni myös tutustui aiheeseen, ja yhdessä aika usein päivittelimme, että ”olisipa tämän tajunnut jo aiemmin…” moni vuosia avoinna ollut kysymys sai vastauksen, tai ainakin jonkinlaisen alustavan arvauksen.

keväällä jo tajusin sisimmässäni, että vaikka tunsin helpotusta ja kiitollisuutta, olin samalla ison haasteen edessä. välillä vaivuin epäuskoon, ja ajattelin, että olin vain keksinyt TAAS uuden tekosyyn laiskuudelleni, tyhmyelleni ja saamattomuudelleni. sekä jollekin sisimmässäni asustavalle levottomuudelle (jonka mielsin usein ”huonoksi omatunnoksi, sillä olihan minua opetettu ajattelemaan, että puhdas omatunto takaa levollisen olon.). pohdin ajatusta monelta kantilta, mietin syitä ja seurauksia ja aloin tarkkailla itseäni enemmän. tiettyjä arkirutiineja aloin opetella. ensimmäisenä lasten kouluasioiden huolehtimisen, joka oli siihen asti ollut täysin hukassa. mies otti hoidettavakseen kaikki meidän raha-asiat ja lasten hammaslääkäriajoista huolehtimiset, joita oli tähän asti aina yritetty puoliväkisin saada toimimaan minun kauttani.

mitä enemmän sain tietoa, sitä selvemmin ymmärsin, miksi olin niin usein (eli lähes aina) pinna tiukalla kaikesta hälystä, metelistä, keskeyttämisistä, ohjeiden saamisista, monimutkaisista teksteistä… eli kaikesta, mikä joko häiritsi tai vaati keskittymistä. tajusin, miksen kaikesta haluamisesta ja yrittämisestä huolimatta jaksanut leipoa ja laittaa ruokaa lasten kanssa. tai miksi suutuin, kun mies neuvoi työasioissa. tai miksi ajan hallinta oli niin äärimmäisen vaikeaa. ymmärsin monia, monia asioita paremmin. se helpotti omaa syyllisyyttä ja huonommuuden tunnetta, mutta samalla se oli pelottavaa. en tiedä, voiko tätä ymmärtää, mutta tuntui todella pelottavalle ”luopua” ainaisesta syyllisyyden tunteesta kaiken tekemättä jääneen kanssa. tietynlainen vapauden ja anteeksiannon tunne oli hurja. ja sitä mietti, uskaltaisiko sittenkin antaa itselleen anteeksi oman epätäydellisyytensä ja vuosien aikana kertyneet suuretkin epäunnistumiset.

kevät ja kesä meni itsekseen (sekä mieheni ja parin ystävän kanssa) ajatellessa ja pohtiessa. vasta syksyllä sain ajan yksityiselle psykiatrian erikoislääkärille, joka on perehtynyt adhd-ihmisiin. puhuin niin paljon kuin ehdin ja kehtasin sen lähes parin tunnin aikana. minulla oli valtava tarve jotenkin tulla ulos HÄPEÄSTÄ, jota olin koko elämäni kantanut sisälläni. viimein edessäni oli ihminen, jolle pakotin itseni uskaltamaan kertoa, miten epäsäännöllistä elämä elän, miten vaikeaa arjen pyörittäminen on, miten paljon aloitan kaikkea kivaa, joka jää sitten kesken.. miten paljon unohtelen, välttelen, vitkuttelen jne.

ensimmäisen käynnin jälkeen lääkäri oli varma diagnoosista, mutta koko prosessiin kuului useampi tutkimus, jotta saadaan virallinen diagnoosi.

koko syksy oli aika rankkaa prosessointia itseni kanssa. perhe-elämä ja avioliitto alkoivat kyllä voida paremmin, kun asioille löytyi syitä ja selityksiä. ja samalla kai myös muut piilossa pidetyt epäkohdat koko perheen dynamiikassa alkoivat hahmottua ja selkiytyä. tämä prosessi tosin jatkuu edelleen…

viimeiselle käynnille (yhteenvetokäynnille) otin mieheni mukaan, niin hänkin pääsi sanomaan omat huomionsa ja kuulemaan lääkärin mielipiteet. minulla on tapana hoitaa kaikki lääkärikäynnit yms. tosi reippaana. en itke tai näytä tunteitani. vaikutan aina positiiviselta ja tiedän jättäväni ”väärän” kuvan omasta jaksamisestani. kerron kipeät asiat yleensä osaksi huumorilla, osaksi naureskellen tai ainakin varsin kevyesti. niin tein tuollakin lääkärikäynnillä. lääkärin lausuessa lopullisen näkemyksensä diagnoosistani taisin hymyillä ja nyökytellä, vaikka sisällä velloi melkoinen tunnemeri.

lääkäri kirjoitti reseptin lääkkeestä ja lähetteen verikokeisiin. astelimme sitten kättelyiden ja kiittelyiden jälkeen miehen kanssa papereinemme autoon, ja mies oli hyväntuulinen ja hymyileväinen. yritin pysyä samassa sfäärissä, mutta lopulta autossa miehen huokaistessa, että ”ajatella miten hienoa, nyt tiedät että sinulla adhd!” aloin itkeä, ja muistan vastanneeni: ”en tiedä, minusta se tuntuu aivan kauhealle!”